Suomen sota 1808–1809

Venäjän joukot hyökkäsivät sunnuntaina 21. päivänä helmikuuta 1808 rajan yli Suomen puolelle. Vaikka sota alkoi ilman sodanjulistusta, oli sitä edeltänyt yli puoli vuotta kestänyt ja loppuaan kohti vilkastunut diplomaattinen toiminta, joka oli seurausta Euroopassa vallalla olevasta suurvaltapolitiikasta. Kuten myöhemminkin, suurvallat pyrkivät jakamaan maaosan ja koko maailman keskenään omiin etupiireihinsä kyselemättä pieniltä kansakunnilta niiden mielipidettä.
Pohjimmiltaan kysymys oli suurvaltapolitiikasta ja Euroopan johtajuudesta käydystä taistelusta. Välikappaleina kiistakumppanit käyttivät kaikkia muita valtioita. Yksi näistä oli Ruotsi. Käydyn sodan päättyessä katkesi Suomen ja Ruotsin 600 vuotta kestänyt yhteys. Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään.

Eurooppa vuonna 1807

page8_1
Aikakauden pilakuva Englannin pääministeri Pittistä ja Ranskan keisari Napoleonista jakamassa maapalloa päivällispöydässä.

Ranskan vallankumouksen jälkeisinä levottomuuden vuosina Englanti ja Ranska kiistelivät Euroopan johtajuudesta. Ranska oli vuodesta 1894 lähtien saavuttanut voiton toisensa jälkeen Euroopan manterella. Englanti sen sijaan piti herruutta merellä. Sen voimakas laivasto esti Ranskan maihinnousuyritykset Brittein saarille ja riudutti saarrollaan Ranskan kaupan.
Itsensä keisariksi kruunannut Napoleon pakotti mannermaalla maan toisensa jälkeen Ranskan liittolaisiksi. Vuoteen 1807 mennessä hän hajottanut vanhan saksalaisen keisarikunnan ja sijoittanut veljiään hallitsijoiksi useihin valtaamiinsa Euroopan maihin. Saksan pikkuvaltioista hän kokosi Reinin liiton puskuriksi Preussia vastaan ja julistautui samalla tämän liiton suojelijaksi. Preussi lyötiin kahdessa taistelussa.

page8_2Tilanne Euroopassa vuonna 1807. Ranska ja sen valloittamat aluueet on merkitty violetilla, Ranskan kanssa liitoossa olevat valtiot punaisella.

Englannin kanssa liitossa olivat enää oikeastaan Venäjä, Portugali ja Ruotsi. Venäjän nuori keisari Aleksanteri I lähetti sotajoukkonsa Itä-Preussiin auttamaan Preussia. Helmikuun 8. päivänä 1807 pienessä Eylaun kylässä käytiin raivoisa taistelu. Se kesti 14 tuntia. Ranska menetti 25 000 miestä niistä 60 000 miehestä, jotka osallistuivat taisteluun. Venäläisten tappiot olivat noin 20 000 miestä.

page8_3
Eulayn taistelussa kaatui tai haavoittui yli 70.000 miestä, joista puolet ranskalaisia. Napoleonille menetys oli kauhistuttava.

Taistelu päättyi ratkaisemattomana. Seuraavan kerran ranskalaiset ja venäläiset ottivat yhteen Friedlandissa 14. kesäkuuta. Tämä taistelu päättyi venäläisten tappioon.

page8_4
Venäjän ja Ranskan keisarit kävivät neuvottelunsa keskelle jokea rakennetulla lautalla. Kumpikaan ei halunnut astua toisen hallussa olevalle maaperälle..

Friedlandin taistelun jälkeen Napoleon ja Aleksanteri I tapasivat Tilsitissä Niemenjoen keskelle rakennetulla lautalla. Neuvottelut päättyivät Tilsitin rauhaan. Varsinaisten rauhanehtojen – joissa hävinneen Venäjän menetykset olivat marginaaliset – lisäksi keisarit sopivat Euroopan jaosta ja mannermaasulkemuksesta, jolla Euroopan satamat suljettaisiin englantilaisilta laivoilta. Venäjä sai tehtäväkseen taivuttaa Ruotsi mannermaasulkemukseen, Napoleon huolehtisi Tanskasta ja Portugalista.

page8_5
Englannin laivasto purjehtimassa Helsingørin ohi kohti Kööpenhaminaa.


Kun Englanti sai tietää Tilsitin sopimuksista, se päätti toimia ensin. Syyskuussa suuri englantilainen laivasto purjehti Kööpenhaminan edustalle, pommitti kaupunkia usean päivän ajan ja kaappasi lopuksi koko Tanskan sotalaivaston itselleen. Tämä siksi ettei sitä voitaisi käyttää maihinnousussa Brittein saarille.
Napoleon lähetti sotajoukon Portugaliin pakottaakseen maan Englannin vastaiseen taisteluun. Ennen kuin ranskalaiset pääsivät Lissaboniin, kuningas Dom João pakeni hovinsa ja noin 12 000 muun ihmisen kanssa Brasiliaan. Samalla he veivät mukanaan koko Portugalin sotalaivaston, 36 laivaa.

page8_6Portugalin hovi pakeni Napoleonin sotajoukkoja laivoilla Brasiliaan.

Aleksanteri I ryhtyi Ranskan painostuksesta taivuttelemaan Ruotsia, jonka kuningas Kustaa IV Adolf oli hänen lankonsa. Kustaa Adolf jatkoi taisteluaan Ranskaa vastaan Pommerissa, mutta joutui luovuttamaan koko tämän merentakaisen maakunnan ranskalaisille vuoden 1807 loppuun mennessä. 
Kun Ruotsi itsepäisesti tukeutui Englantiin ja luotti sen apuun, Napoleon painosti Aleksanteria uhkaamaan Ruotsia sodalla. Sota pohjoisessa ei Aleksanteri kuitenkaan kiinnostanut; hän katseensa oli suuntautunut etelään, missä hän toivoi yhdessä Ranskan kanssa saavansa jakaa koko Turkin rappeutuneen imperiumin. Tukholman ja Pietarin välillä käytiin kiristyvää diplomaatista sanailua koko loppuvuoden 1807. Venäjällä yleensäkään ei haluttu mannermaasulkemusta, koska kauppaa käytiin Englannin kanssa ja pääosin englantilaisilla laivoilla.

Valmistautuminen sotaan

Napoleonin painostuksen yhä kovetessa Aleksanteri I alkoi vuoden 1807 loppupuolella valmistella sotaa Ruotsia vastaan. Joukkojen ylipäälliköksi hän nimitti kenraali, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin, joka oli osallistunut vuosien 1888–1890 sotaan Ruotsia vastaan, taistellut Napoleonia vastaan Austerlitzissä ja johtanut venäläisten toista armeijaa ranskalaisia vastaan Preussissa.

page8_7page8_8
Venäjän keisari Aleksanteri I ja Suomeen suunnatun sotajoukon ylipäällikkö, Kenraali F. W. von Buxhoevden.


Buxhoevdenin johtama armeijakunta ryhmittyi vuoden 1808 tammikuun aikana rajan tuntumaan. Hänellä oli käytössään kolme divisioonaa, yhteensä 24 500 miestä. Rannikon tuntumaan marssi 17. Jalkaväkidivisioona johtajanaan Kamenski. Hänellä oli 7 500 miestä. Tästä joukosta pohjoiseen oli Bagrationin komentama 21. divisioona, yli 8 000 miestä. Kolmantena oli Tutškovin johtama 5. Jalkaväkidivisioona, johon oli kertymässä 7 000 miestä. Se oli sijoittunut Savonlinnan ja Lappeenrannan väliselle alueelle.
Ruotsin Moskovan suurlähettilään Stedingkin keräämät tiedot Venäjän sotavalmisteluista saapuivat helmikuun 1. päivän vastaisena yönä Viaporiin. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikön sijainen, kenraali Carl Natanael af Klercker ryhtyi välittömästi liikekannallepanoon. Ensimmäiset kirjeet maakuntiin lähtivät samana aamuna. Esimerkiksi Asikkalan seuduille saapui jo helmikuun kolmantena päivänä kuulutus, jossa joukot määrättiin saapumaan kokoontumispaikkoihinsa ja niistä edelleen Parolaan 12. päivänä helmikuuta.
Klerckerillä oli käytettävissään ruotusotaväkeä sekä värvättyjä joukkoja 21 000 miestä. Näistä lähes 7 000 sijoitettiin Viaporiin ja 700 Svartholmaan. Viaporiin lähti 11. helmikuuta marssimaan esimerkiksi Sysmän komppania Onkiniemestä. Vaikka omissa torpissaan asuvat ruotusotilaat olivat hajallaan ympäri maata, joukot ehtivät sijoituspaikoilleen Pohjanlahden rannalta tullutta kahta rykmenttiä lukuun ottamatta ennen sodan alkua.

page8_9
Stedingkin varoitus saavutti kuningas Kustaa Adolfin 5. helmikuuta. Tukholmassa oli jo ehditty pohtia puolustussuunnitelmia sellaisen odottamattoman tapauksen varalle, että vihollinen hyökkäisi talvella. Tällaisessa tapauksessa linnoitukset piti varmistaa ja armeijan perääntyä. Kun meri aukeaisi keväällä, linnoituksissa olevien joukkojen ja Ruotsista laivoilla saapuvien apuvoimien turvin hyökättäisiin vihollisen selustaan.
Ylipäälliköksi Suomea puolustaville joukoille kuningas lähetti kenraali Wilhelm Mauritz Klingsporin. Sotaväen tueksi kuningas innosti myös kansaa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan maata ase kädessä.

Sota alkaa

Venäläisten hyökkäys käynnistyi 39 asteen pakkasessa helmikuun 21. päivän vastaisena yönä ilman sodanjulistusta. Itseasiassa se kyllä lähetettiin Tukholmaan muutamaa päivää ennen, mutta viestiä kuljettanut kuriiri ei päässyt Ahvenanmaalta Ruotsiin ahtojäiden takia vaan joutui kiertämään Pohjanlahden ympäri. Niinpä sodanjulistus saavutti Ruotsin kuninkaan vasta 5. maaliskuuta, jolloin tieto hyökkäyksestä oli jo tiedossa Tukholmassa.
Eteläinen armeijakunta ylitti Kymijoen Ahvenkoskella ja Ruotsinpyhtäällä, pohjoisempi Hirvikoskella, Anjalankoskella ja Keltissä. Kahakoita käytiin ensimmäisenä päivänä Ahvenkoskella, Tesjoella ja Elimäellä. Loviisan puolustajat vetäytyvät jo saman päivän iltana Koskenkylään. Kun venäläiset aikoivat edetä suoraan Pernajanlahden yli, suomalaiset perääntyivät. Koskenkylän pohjoispuolella Kuuskoskella Porin rykmentin päällikkö K. J. Stjernvall joutui vangiksi. Myös Myrskylän Muttilassa ja Artjärvellä kahakoitiin. Orimattilan Käkelään majoittunut Turun rykmentti yllätettiin 27. päivän vastaisena yönä nukkumasta ja joutui torjumaan 30 asteen pakkasessa kylään tunkevan vihollisen.
Hämeen rykmentti, johon Asikkalan komppaniakin kuului, oli sijoitettu Uuteenkylään. ja se lähti saamansa käskyn mukaisesti samana päivänä vetäytymään kohti Hämeenlinnaa. Iltahämärissä etujoukko saapui Okeroisiin ja oli juuri majoittumassa, kun venäläiset hyökkäsivät Orimattilan suunnasta. Hämäläiset puolustautuivat eversti O. F. Wetterhoffin johtamana sitkeästi kunnes pääjoukko saapui Lahden suunnasta ja apua tuli myös Kankaantakaa. Myöhään yöllä suomalaiset perääntyivät Hämeenlinnan suuntaan.
Tämäkin taistelu käytiin kovassa pakkasessa. Monelta ruotumieheltä paleltuivat sekä kädet että jalat. Kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina suomalaiset menettivät 30 miestä. Yksi vangiksi joutuneista oli Asikkalan komppanian päällikkö A. H. von Essen, jonka virkatalo oli Vesivehmaan Tullimies. Myös Wetterhoff oli asikkalalaisia, sillä hän asusteli aikanaan Hämeen Rykmentin majurin virkataloa eli Salon kartanoa.
Näiden taisteluiden jälkeen eteläisessä Suomessa olevat joukot koottiin puolustamaan Hämeenlinnaa.

Perääntyminen pohjoiseen

Klingspor saapui Hämeenlinnaan 3. maaliskuuta. Juuri kun suunniteltiin puolustautumista, päämajaan saapui tieto, että Tutškov oli hyökännyt 28. helmikuuta rajan yli ja eteni pohjoisen Savon prikaatin perääntyessä Kuopioon. Tämä ratkaisi pääarmeijan lähdön Hämeenlinnasta, sillä pelättiin venäläisten katkaisevan perääntymistien viimeistään Oulussa.
Perääntyminen kävi niin nopeasti, että taistelukosketusta ei yleensä syntynyt. Perässä seuraavat venäläiset kahakoivat jälkijoukkojen kanssa Hatanpäässä Tampereen tuntumassa ja Elimäellä ennen Poria. Perääntyvä Savon prikaati poltti Laivalinnassa – Varkaudessa – olevat tykkipurret ja luopui Kuopiosta Kallaveden jäällä tapahtuneen Jynkän taistelun jälkeen.
Buxhoevden yritti saarrostaa Klingsporin pääjoukon komentamalla Tutškovin Kuopiosta etenemään Rautalammin ja Saarijärven kautta Kokkolaan. Tutškov viivytteli lähtöään sen verran, että suomalaiset olivat jo Raahessa, kun venäläiset pääsivät Kokkolaan.

Linnoitukset antautuvat

Tällä välin Buxhoevden oli edennyt etelään jäävien joukkojensa kanssa Turkuun ja ryhtynyt Suomenlahden linnoitusten piirittämiseen. Svartholman puolustajat antautuivat jo 18.3. tykistötulen hajotettua osan muureista ja ruuan ja polttopuiden käydessä vähiin.
Viaporin puolustajien määrä oli suurempi kuin piirittäjien, mutta taitavalla propagandalla ja neuvottelutaktiikalla saatiin puolustustahto murennetuksi. Linnoitus antautui venäläisille 3.5. Syytä antautumiseen on etsitty jo vuosisatoja, mutta selvyyttä täysin puolustuskelpoisen aseman luovuttamiseen viholliselle ei ole saatu selville. Viimeisimmän tulkinnan mukaan linnoituksen päällikkö, vara-amiraali Carl Olof Cronstedt olisi ollut Napoleonin ihailija ja katsonut Ruotsin kuninkaan taistelevan turhaan tätä vastaan.

Suomalaiset iskevät takaisin

Miksi kuningas ei lähettänyt Ruotsista apuvoimia Suomessa perääntyvälle armeijalle? Syynä oli se, että maata uhkasi sekä etelästä että lännestä hyökkäys. Tanska oli julistanut – ranskalaisten painostuksesta – sodan Ruotsille 14. maaliskuuta. Tanskalaisten rinnalle oli etelästä marssimassa Ponte Corvon herttuan, marsalkka Jean Baptiste Bernadotten armeija, johon kuului sekä ranskalaisia että espanjalaisia joukko-osastoja. Tanskan Norjassa olevat joukot puolestaan uhkasivat Värmlantia.
Bernadotten maihinnoususta Ruotsin rannikolle ei tullut tosin mitään. Englantilaiset vartioivat merta. Kaiken lisäksi Napoleon valloituspolitiikka oli nostattanut kapinan Espanjassa ja niin Bernadotten espanjalaisista yksiköistä puolet karkasi englantilaisiin laivoihin ja siirtyi näin vihollisen puolelle.
Mutta Ruotsia uhattiin myös idästä. Liepajasta laivattu venäläinen maihinnousujoukko valtasi Gotlannin huhtikuussa ja samanaikaisesti venäläinen osasto miehitti Ahvenanmaan. Molemmat maihinnousut torjuttiin tosin nopeasti, jälkimmäinen maakunnan omien talonpoikien voimin.
Suomalaisten sotaonni kääntyi ennen Oulua Siikajoen taistelussa 18.4. Perääntymistä tosin vielä jatkettiin, mutta 27.4. Revonlahdella saavutettu toisen voitto käänsi rintamasuunnan etelään. Eversti Sandelsin prikaati eteni toukokuun alussa nopeasti Savoon aina Mikkeliin asti.
Pääarmeijan eteneminen sen sijaan oli varsin verkkaisaa. Melkein kuukauden se hoiti varusteiden ja muonan täydennystä ennen kuin suuntasi etelään. Ratkaisevaksi muodostui poikittaistien risteyksien valtaus Salmissa ja Lintulahdessa. Vieläkin merkittävämpää oli pienen – vain 40 miehen vahvuisen – sissiosaston toiminta venäläisten selustassa. Lippujunkkari Johan Jakob Roth ja vääpeli Karl Johan Spof komensivat joukkoa, joka poltti siltoja Virroilla ja Ruovedellä, anasti suuria muonakuormastoja mm. Näsijärvellä ja otti vangiksi kymmenittäin venäläisiä. Tämän osaston tunkeutuminen aivan Tampereen tuntumaan pelästytti venäläiset niin, että he itse polttivat Virroille kokoamansa suuret varastot. Kenraali Rajevski joutuu perääntymään joukkoineen Jyväskylän kautta aina Jämsään ja Kuhmoisiin asti. Rajevski erotettiin tehtävästään ja korvattiin kenraali Kamenskilla.

Miehitetyssä maassa

Jo ennen kuin venäläiset ylittivät rajan, oli Buxhoevdenilla painettuna suuri määrä julisteita, joilla pyrittiin rauhoittamaan kansaa. Maan lait aiottiin pitää voimassa, se mitä keisarillisten joukkojen huoltoon tarvitaisiin, maksettaisiin heti ja käteisellä. Lisäksi luvattiin kutsua valtiopäivät koolle Turkuun.
Miehitetyllä alueella kaikki tuntuikin sujuvan ennallaan. Ylenmäärin rasitusta tuli kuitenkin kyytivelvollisille, sillä maahan tunkeutunut armeijat tarvitsi suunnattomasti kuljetuskalustoa erityisesti sotilaiden muonan ja ratsujen ja kuljetushevosten rehun kuljetukseen. Maksu saatiin tosin useimmiten heti, vaikka poikkeuksiakin oli.
Kuljetusten suuruudesta yksi esimerkki. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Munck totesi Buxhoevdenin elokuiseen vaatimukseen 29 319 jauho- ja kaurakulin kuljettamisesta Helsingistä Jyväskylään, että vaatimuksen täyttämiseen tarvitaan 12 630 hevosta ja ajoneuvoa. Koko laajassa läänissä ei ollut käytettävissä kuin 5 000 hevosta, kun holli- ja kuriirihevoset jätetään laskuista.
Ei ole ihme, että kuljetuksissa pyrittiin käyttämään hyväksi sisämaan vesistöjä. Tampereelta pohjoiseen syntyikin säännöllinen järvikuljetusyhteys Näsijärven purjelastialuksilla ja soutuveneillä.
Päijänteellekin sitä yritettiin Anianpellosta Jyväskylään. Jämsänkosken ja Rutalahden sahoilla oli kummallakin oma lankunkuljetuslotjansa. Rutalahden saha lupasi hoitaa muonakuljetukset Anianpellosta, mutta suomalaisten kesäsodassa saavuttama menestys pysäytti kuljetukset heinä- ja elokuuksi ja osin vielä syyskuuksikin. Kun ne syyskuun lopulla jälleen alkoivat, ei lotjaa enää katsottu voitavan vuokrata epävakaiden säiden takia. Aluksen miehistökin oli jo palannut Tammisaareen, missä se vietti talvensa.
Silti vesistökuljetusta käytettiin Päijänteellä syksyn 1808 aikana. Lähtöpaikkana oli kylläkin Padasjoki, jonne tarvikkeita oli tuotu Helsingistä suoraan Hämeenlinnan kautta. Kuljetusvälineinä käytettiin noin 40–50 suurehkoa venettä, joista ainakin osa lienee ollut kirkkoveneitä.
Venäläiset levittivät miehitetyllä alueella hyvin paljon propagandaa, jolla pyrittiin toisaalta rauhoittelemaan rahvasta, toisaalta uhkaamaan kuolemanrangaistuksella sekä perheiden hajottamisella ja kotien polttamisella niitä, jotka uskaltautuivat vastarintaan. Peräti kolmena peräkkäisenä sunnuntaina luettiin maamme kirkoissa esimerkiksi raportti ruotsalaisten maihinnousun epäonnistumisesta Vaasassa juhannuksen tienoissa.
Propagandaa oli myös maaherralle kesäkuussa saapunut kirje, jossa kerrottiin Heinolasta Laukaaseen ja Saarijärvelle marssivasta 15 000 venäläisen sotilaan kolonnasta, jonka reitti kulki Asikkalan, Padasjoen ja Jämsä kautta. Venäläiset saivat tuolloin kyllä vahvistuksia, mutta todellisuudessa tämän osaston koko oli vain kymmenesosa ilmoitetusta.
Buxhoevden pyrki leikkaamaan huhuilta siivet pitkillä ja seikkaperäisillä kuulutuksilla. Niissä kumottiin väitteet Ruotsin voitoista ja vakuutettiin Venäjän ylivoimaisuutta nykyisessä sodassa ja yleensä kaikilla elämän alueilla.
Klingsporin pyynnöstä maaherrat ja yleensä koko virkamieskunta oli jäänyt aikoilleen hoitamaan tehtäviään. Perinteisellä asianhoidolla ja järjestelmällä pyrittiin lieventämään valloittajan mielivaltaa. Sodan pitkittyessä alkoi venäläisten puolelta esiintyä vaatimuksia, jotka tuntuivat kohtuuttomilta ja lainvastaisilta. Kun muonaa jouduttiin kuljettamaan satojen kilometrien päähän ja Venäjän sotaväki vielä kohteli kuljettajia huonosti, yhä useampi talonpoika vetäytyi metsiin perheineen ja hevosineen. Varsinkin kesän vastahyökkäyksen aikana tämä passiivinen vastarinta oli laajaa eikä se paljon lieventynyt syksyyn saavuttaessakaan.
Alun perin Aleksanteri I:llä ei liene aikonut ottaa Suomea pysyvästi Venäjän haltuun. Keisarin mieli muuttui nopeasti ja jo 28. maaliskuuta Venäjä julisti päätöksensä liittää Suomi keisarikuntaan. Toukokuussa annettiin julistus, jonka mukaan kaikkien 16:n ja 70 ikävuoden välillä olevien (miespuolisten) kansalaisten oli vannottava uskollisuudenvala Venäjän keisarille. Asikkalassa valan vannominen alkoi sunnuntaina 24. heinäkuuta 1808.

Saaristosota

Kuten kuninkaan hyväksymässä puolustussuunnitelmassa edellytettiin, ryhdyttiin merien avauduttua Ruotsista käsin tukemaan Suomessa käytävää taistelua. Viapori ja sen laivasto oli tosin menetetty, samoin Turussa olleet tykkiveneet, jota poltettiin jo ennen kuin venäläiset olivat lähelläkään Turkua.
Ahvenanmaalle koottiin joukkoja, jotka 19. kesäkuuta tekivät maihinnousun Lemunniemelle Turun koillispuolelle. Noin 2 000 miehen maihinnousujoukko osoittautui kuitenkin liian pieneksi – ja liian kokemattomaksi – venäläisten monissa taisteluissa harjaantuneita joukkoja vastaan. Buxhoevden oli keskittänyt lounaisrannikon tuntumaan suuren osan voimistaan juuri maihinnousujen pelosta. Niinpä hän pystyi lähettämään Turusta 3 600 miestä torjumaan maihinnousua. Taistelu päättyi seuraavana päivänä ruotsalaisten – pääasiassa Uplannin nostoväestä koottujen – joukkojen vetäytymiseen.
Itse kuningas Kustaa IV Adolf johti Ahvenanmaalta käsin lukuisia maihinnousua neljän kuukauden ajan, mutta venäläiset torjuivat jokaisen yrityksen. Lopulta Ruotsin saaristolaivasto purjehti marraskuussa takaisin länteen. Lähtö oli viivästynyt niin myöhäiseksi, että tuhannet laivamiehet kuolivat sairauksiin.

Lopullinen perääntyminen

Suomalaiset voittavat taistelun Alavudella 17. elokuuta, mutta tämän jälkeen alkoi tappioiden kausi. Venäläiset ovat saaneet vahvistuksia. Fiandt hävisi Karstulassa ja lopullista käännekohtaa merkitsivät tappiot Ruonan ja Salmen taisteluissa syyskuun ensimmäisinä päivinä.
Venäläisten voitettua Oravaisten taistelun 14. syyskuuta Buxhoevden pyysi aselepoa. Tämä Lohtajan aselepo merkitsi kummankin armeijan johtajan vaihtumista. Klingspor anoi vapautusta sairauteen vedoten. Tilalle astui 74-vuotias Klercker. Kkeisari puolestaan erotti Buxhoevdenin siitä syystä, että tämä oli tehnyt aselevon huolto-ongelmiensa takia.
Lokakuun alusta alkaneen aselevon oli määrä jatkua niin kauan kunnes jompikumpi osapuolista sanoo sen irti. Sopimukseen kuului Sandelsin Toivalassa olevien joukkojen vetäytyminen Iisalmeen. Sandelsin vetäydyttyä Tutškov sanoi aseleposopimuksen irti ja hyökkäsi 27. lokakuuta. Tässä Virtain – eli tutummin Koljonvirran – taistelussa 1 800 suomalaista voitti 6 000 miehen voimalla hyökkäävän vihollisen. Venäläiset menettivät 700 miestä kaatuneina ja haavoittuneina.
Koljonvirran torjuntavoitto ei muuttanut liikkumisen suuntaa. Vetäytyminen pohjoiseen jatkui ja vaikka Olkijoella solmittiin uusi aselepo marraskuun loppupuolella, Suomen armeija perääntyi Tornioon joulukuussa. Monet menehtyivät marssin aikana ja vielä useammat sairauksiin talvimajoituksessa Torniossa.

Sodan loppu

Maaliskuussa 1809 kuninkaaseen tyytymättömät Ruotsin armeijan upseerit tekivät vallankaappauksen ja vangitsivat Kustaa Adolfin. Sota ei kuitenkaan loppunut tähän vaan venäläiset marssivat maaliskuun lopulla Merenkurkun yli ja kenraali Barclay de Tollyn johtamana valloittivat Uumajan. Eteneminen tosin keskeytyi, kun tuli tieto, että rauhanneuvottelut on aloitettu. Sen sijaan Tornion kautta hyökännyt vihollisjoukko ei perääntynyt ja niin Ruotsin pohjoinen armeija, johon kuuluivat suomalaisten joukkojen rippeet, antautui Kalixissa 25. maaliskuuta.
Suomalaisten kannalta sota oli lopussa. Huhtikuun alussa saapui Asikkalan nimismiehelle maaherra Munckilta kirje, jossa kerrottiin ensimmäisen ryhmän suomalaisia rykmenttejä saapuvan Korpilahdelle huhtikuun viimeisenä päivänä 900 miehen osastona. Hämeen rykmentin esikuntakomppanian ja toisen komppanian oli määrä jatkaa sieltä Kurhilaan, missä ne hajoitettiin. Tähän päättyi asikkalalaisten ruotumiesten sota.
Suomen sota erotti Suomen Ruotsista ja liitti sen Venäjän yhteyteen. Ei kuitenkaan samanlaisena maakunta vaan autonomisena suuriruhtinaskunta, jolla oli oma hallinto – senaatti – ja myöhemmin myös valtiopäivät. Tällöin alkoi se erityisasema, joka siitä asti on vallinnut Suomen ja Venäjän suhteissa.


Lauri Muranen


Asikkalan Rotaryklubissa pidetty esitelmä 21.2.2008