Asikkalalaiset Oolannin sodassa

Sataviisikymmentä vuotta sitten käytiin Euroopassa sotaa, jossa vastakkain olivat toisella puolen Venäjä ja toisella puolen Turkki, Englanti, Ranska ja Sardinian kuningaskunta. Tällä välikohtauksella on monta nimeä. Venäläiset puhuivat itämaisesta sodasta, englantilaiset ja ranskalaiset Krimin sodasta. Suomalaisten muistiin se jäi Oolannin sotana lähinnä taisteluista, joita ensimmäisenä kesänä käytiin Ahvenanmaalla.
Sodan vaikutukset ulottuivat kaikkialle Suomeen, olihan Suomen silloin suurruhtinaskunta ja osa Venäjää. Erityisen raskaana tuo aika koettiin merellä ja rannikoilla, missä vihollinen kaappasi suomalaisia rahtilaivoja ja tuhosi linnoituksia ja kaupunkeja.
Seuraavassa pyrin selvittämään, kuinka Oolannin sota vaikutti Asikkalaan ja mihin ponnisteluihin jouduttiin hämäläisessä sisämaan pitäjässä.

Sodan syy ja alkuvaiheet

nikolai_i
Nikolai I.

Venäjän keisari Nikolai I arveli 1850-luvun alussa ajan olevan otollinen kauan elätetylle toiveelle avata Venäjän laivastolle vapaa pääsy Mustaltamereltä Välimerelle. Samalla voitaisiin lisätä Venäjän vaikutusvaltaa Balkanilla ja mahdollisesti myös laajentaa valtakunnan aluetta. Näkemyksensä hän perusti Turkin heikkouteen nimittäen tätä ”sairaaksi mieheksi”. Keisari kertoi ajatuksistaan Englannille ehdottaen sille Turkin jakoa. Englanti ei tähän ollut taipuvainen, mutta Venäjä jatkoi Turkin painostamista. Nikolai I sai hyvän tekosyyn hankkeillen kiistasta, joka oli syntynyt roomalaiskatolisten ja ortodoksien välille Palestiinassa. Siinä riideltiin Betlehemin kirkon avaimista ja siitä, kuka saa asettaa hopeatähden kirkon pyhimpään. Ranskan keisari Napoleon III katsoi itsensä roomalaiskatolisten suojelijaksi, Nikolai I kreikkalaiskatolisten.
Venäjän keisari vaati päästä kaikkien Turkin valtakunnassa asuvien kreikkalaiskatolisten suojelijaksi ja lähetti Turkin sulttaanin puheille ruhtinas Menshikovin, jonka me suomalaiset tunnemme paremmin Suomen silloisena kenraalikuvernöörinä. Vaatimusten tueksi miehitettiin Bessarabia. Ranska alkoi tukea Turkkia lähettämällä laivastonsa Välimerelle, Englanti puolestaan päätti tukea Ranskaa, joka yksinään ei olisi Venäjälle pärjännyt. Lopulta Turkki aloitti sotatoimet, mihin Venäjä vastasi hävittämällä turkkilaisten Mustanmeren laivaston Sinopen taistelussa.

Kahden rintaman sotaa

menshikov
Kenraalikuvernööri Menshikov.

Sota alkoi marraskuussa 1853, mutta saapui Suomeen vasta keväällä 1854. Pääsotanäyttämönä oli Krimin niemimaa Mustallanerellä, mutta liittoutuneet laajensivat sodan myös Itämerelle. Tähän oli kaksi syytä. Englanti ja Ranska halusivat saada Ruotsin liittolaisekseen ja hyökkäämään Suomeen. Toisaalta uhkaamalla Venäjää pohjoisesta estettiin sitä keskittämästä kaikkia joukkojaan Krimille.
Keväällä Itämerelle purjehti sekä englantilaisten että ranskalaisten laivasto-osastot, yhteensä 80 laivaa, 43.000 miestä ja 3.652 tykkiä. Tätä uhkaa vastaan alettiin Suomeen siirtää venäläistä sotaväkeä. Ennen sotaa Suomessa oli venäläisiä sotilaita noin 12.000 miestä, jotka oli pääasiassa sijoitettu rannikon linnoituksiin. Suomalaisia joukkoja olivat vain Suomen kaarti – joka siirrettiin hetimmiten Pietariin keisaria suojelemaan – Turun krenatööri-tarkk’ampujapataljoona ja Suomen meriekipaasi, joissa kussakin oli noin 1.000 miestä.
Keväästä 1854 lähtien maahan siirrettiin Venäjältä sotaväkeä niin, että määrä nousi lopulta 70.000 mieheen. Kun mukaan lasketaan Pietarin ja Baltian rannikon puolustukseen tarvittavat sotilaat, liittoutuneiden laivaston ilmestyminen sitoi Itämeren rannoille 200.000-250.000 Venäjän sotilasta. Tälle määrälle olisi hyvinkin ollut käyttöä Sevastopolin puolustuksessa.

Asikkalalaiset mukaan

Heti kun venäläistä sotaväkeä alkoi virrata Suomen, tuli Asikkalan miehillekin töitä. Ikivanhan käytännön – ja lain – mukaan maanomistajat olivat velvollisia hoitamaan valtion, tässä tapauksessa sotaväen, kuljetuksia ja myös majoittamaan sotilaita. Tästä talonpojille sälytetystä rasituksesta syttyi aikoinaan nuijasotakin 1500-luvun lopulla.
Kun siis sotajoukot marssivat Pietarin suunnalta Viipurin kautta etelärannikolle, kutsuttiin talonpojat hevosineen vetämään niiden varuste- ja ammuskuormia. Nykyisen Päijät-Hämeen alueelta – Hollolasta, Asikkalasta, Nastolasta, Orimattilasta, Padasjoelta ja Kuhmoisista – lähetettiin yhteensä 988 kuljetusyksikköä kuljettamaan ensimmäisen krenatööridivisioonan tykistöprikaatin kuormastoa Porvoon itäpuolella olevasta Ilbystä (Ilolasta) Helsingin seudulle. Kuljetusyksikkö oli mies, hevonen ja kuljetusväline. Tässä tapauksessa, kun elettiin huhtikuun loppua, se saattoi olla osalla kärryt osalla reki. Kelirikkoon sattuneesta rahdinajosta todettiin myöhemmin Suomettaren palstoilla: ”Mennä kewäänä käytiin Asikkalasta pahimman tilarikon aikana suuria kuormia wetämässä 100 hewosella Wiipurista Helsinkiin, jolle wälille monelta uupui kewäinen koninsa.”
Lehdessä mainittu luku oli pahasti aliarvioitu. Asikkalasta lähti kuormaston kuljetukseen kaikkiaan 218 miestä hevosineen. Vetomatkaa kertyi toisille Ilbystä Sipoon kirkolle 35 virstaa ja toisille Sipoon kirkolta Helsinkiin 36 ja puoli virstaa. Muutamat joutuivat vetämään koko 71 ja puolen virstan matkan, mistä miehen päiväpalkkaa ja matkan mukaan maksettavaa vetopalkkaa kertyi rupla ja vajaat seitsemän kopeekkaa hopeassa. Suolatynnyri maksoi tuolloin sodan alkaessa vajaat viisi hopearuplaa. Mitään päivärahoja sen enempää kuin matkarahojakaan ei maksettu reilun sadan kilometrin matkasta Asikkalasta Illbyhyn tai 130 kilometrin matkasta Helsingistä takaisin kotiin. Kuhmoislaisilla kumpikin näistä taipaleista oli vielä 60 kilometriä pitempi.
Asikkalalaisten kuljettamaa tykistöä tarvittiin jo kuukauden päästä, kun ensimmäinen taistelu käytiin Tammisaareen lähistöllä englantilaisten laivojen tehdessä tiedusteluretken kaupunkiin. Silloin vuodatettiin tämän sodan ensimmäiset veripisarat Suomen maaperällä.

vitsand
Vidsandin taistelu Tammisaaren lähistöllä toukokuussa 1854.

Ruotuväki nostetaan aseisiin


Kun englantilaisten laivasto oli kevään ja alkukesän aikana tuhonnut Pohjanlahden kaupunkeja yksi toisensa jälkeen, päätettiin Suomen ruotuväki kutsua aseisiin. Se oli ollut lakkautettuna vuodesta 1810. Kesäkuussa 1854 annettiin määräys kahden ensimmäisen tarkk'ampujapataljoonaan perustamisesta Turun ja Porin sekä Vaasan ja Oulun lääneistä. Kummassakin pataljoonassa oli 600 miestä. Syksyn mittaan pataljoonien määrää lisättiin niin, että ruotuväkeä koottiin kaikkiaan yhdeksän pataljoonaa eli 5.400 miestä. Lisäksi perustettiin toinen suomalainen meriekipaasi.
Suometar kertoi tammikuussa 1855 Asikkalasta: ”Ehkä kohta saamme tänne omaakin sotawäkeä, nimittäin jaettuja ruotulaisia. Heitä pestattiin näillä tienoilla oikein kilwalla mies joka ruotuun ja maksettiin noin 40–100 ruplaa hop. ja enemmänkin pestiä, johon tulee lisäksi wuotuinen palkka noin 25 rup. rahaa, 6 tynnyriä jywiä, 3 tyn. potaattia, lihaa, woita, kalaa ja muuta särwintä. Torppaa eiwät ole waatineet, ainoastansa kamarin asuaksensa. Ruotusotamiehet tuliwat tienoillamme niin kalliiksi siitä syystä että täältä pestattiin mennä wuonna paljon poikia Suomen kaartilaisiksi, krenatööreiksi ja merimiehiksi.”
Asikkalalaiset sijoitettiin Mikkelin 5. tarkk'ampujapataljoonan 4. komppaniaan, ei siis Hämeen pataljoonaan. Tähän Asikkalan komppaniaan tuli Asikkalasta 53 miestä, Padasjoelta 50 ja Koskelta – nykyiseltä Hämeenkoskelta – 16. Komppanian päällikkönä oli staabinkapteeni – alikapteeni – Ferdinand Björkstén.

Ruotuväelle harjoitushuone

Heti kun ruotuväen pestaaminen alkoi, ryhdyttiin Kirkonkylään rakentamaan Asikkalan komppanialle maneesia. Eikä siitä tullut mikään pikkuinen maja. Se oli 76 kyynärää pitkä, 18 1/4 kyynärää leveä, 9 3/4 kyynärää korkea eli nykymitoissa: 45 metriä pitkä, 11 metriä leveä ja lähes kuusi metriä korkea.
Viereen rakennettiin erillinen keittiörakennus.

harjoitustalo
Asikkalan komppanian harjoitustalo makasiininmäellä. Kirjallisesta kuvauksesta piirtänyt Kari Järvinen.

Kun Asikkalassa oli vähän metsää ja käyttökelpoista rakennuspuuta, kuhmoislaiset hankkivat parrut ja sahasivat lautoja Pihlajakoskella, padasjokelaiset toivat kattopäreet. Polttopuut tulivat Hämeenkoskelta.
Rakentamiskustannukset kerättiin pitäjäläisiltä. Talo maalattiin keltaiseksi, joten se oli varsin komea näky kahdeksine ikkunoineen, joissa jokaisessa oli 16 suurta ja 26 pientä lasiruutua.
Harjoitustalon sijainnista on ollut hieman epäselvyyttä, mutta kun se aikalaiskertomusten mukaan sijaitsi makasiininmäellä, paikka on itseasiassa sama, missä nykyisin seisoo pitäjän miljoonan tiilen kirkko.

Venäläistä sotaväkeä majoitetaan

Syksyn tullen liittoutuneiden laivasto purjehti Itämereltä kotisatamiinsa ja vihollisuhka väistyi talven ajaksi. Rannikkoja puolustaneita sotilaita siirrettiin talvimajoitukseen sisämaahan. Tämä tarkoitti majoittamista paikallisen asujamiston keskellä asuintaloissa, sillä mitään kasarmeja ei ollut muualla kuin muutamissa rannikon linnoituksissa.
Asikkalan osalle tuli Itävallan arkkiherttua Franz Karlin nimeä kantavan krenatöörirykmentin ensimmäisen pataljoonan majoittaminen. Siitä yksi komppania sijoitettiin Hämeenkosken kirkonkylään ja esikunta ja toinen komppania Kurhilaan sekä loput komppaniat lähikyliin, erityisesti Hillilään. Rykmentin komentaja, eversti paroni Meller Zakomelsky jäi esikuntineen Hämeenlinnaan.
Suometar kertoi tammikuussa 1855 majoittumisen sujumisesta näin: ”Wenäjän sotawäkeä on täällä, niinkuin Koskella ja Lammillakin, ollut talwikortteerissa. Talonpojat owat näiden urosten kanssa ylipäätään olleet hywässä rauhassa, erinomattainkin tyttö-ihmiset, joiden lempeys heitä kohtaan on ollut lämpimämpi kuin ehkä säädyllisyys waatisi. Mutta se muukalaiskieli on waan esteenä, waikka eihän rakkaus äänellistä kieltä tarwitsekaan. Saapi nähdä, miten wuosi loppuu! Ihmeellä olemme katselleet, kuinka wähään aikaan noin 8–10 wuoden wanhat lapsemme oppiwat Wenäjän suhisewaa kieltä, johon suomalaisen suora kieli ei kuitenkaan tahdo lapsuudestakaan kääntyä. Wenäläisten joukossa löytyy monta Suomen kielen taitawaa; ne owat syntyisin Suomalaisia Inkeristä ja heimolaisiamme Wirosta.”
Majoitusrasitus oli pitäjäläisille ankarampi kuin mitä lehtiuutinen antaa ymmärtää. Sen jakamista pohdittiin kruununvoudin järjestämässä kokouksessa ja Hämeen läänin kuvernööri O. Rehbinder kävi itse henkilökohtaisesti Asikkalassa puhumassa meneillään olevan sota-ajan vaatimista ponnistuksista.

Kansa pelkää maan hävittämistä

berg
Kenraalikuvernööri F. W. R. Berg.

Uskonvahvistusta tarvittiinkin, sillä kansan keskuuteen levisi huhu, jonka mukaan liittoutuneiden ja Ruotsin hyökätessä seuraavana keväänä Suomen mantereelle, venäläisjoukot käyttävät hävitetyn maan taktiikkaa ja polttavat perääntyessään kaikki talot ja tuhoavat viljelykset.
Kansan huoli ei ollut aiheeton, sillä juuri niinhän oli tehty edellisen sodan aikana, kun Napoleon vuonna 1812 hyökkäsi Venäjälle. Tuosta sotaretkestä oli kulunut vasta 43 vuotta, joten se eli vielä hyvin vanhan polven muistissa.
Uusi tarmokas kenraalikuvernööri F. W. R. Berg käski torjua tällaisen huhun. Niinpä maaliskuun puolivälissä 1855 kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että hänen keisarillinen majesteettinsa on lähettänyt joukkonsa Suomeen puolustamaan maata ja sen asukkaita vihollisen hyökkäykseltä ja väkivallalta, eikä missään nimessä salli näiltä joukoilta mitään väkivaltaisuuksia tai omankäden oikeutta maan rahanomaisia kansalaisia ja heidän omaisuuttaan kohtaan.
Yhteiselo majoitettavien ja pitäjäläisten välillä sujui loppujen lopuksi varsin hyvin. Niinpä toukokuussa kirjoitettiin Suomettareen: ”Huhtikuun lopulla muutti se krenatieripataljona, joka talwella oli majoitettuna Asikkalassa ja Kosken seurakunnissa Mäntsälään. Tämän pataljonan miesten siiwollinen käytös teki sen, että poislähteissänsä wuodattiwat kyyneleitä, niin hywin hywästijättäjät kuin hywästijätettäwätkin. Pataljonan kulkeissa kyläin läpi wiittailiwat asukkaat heitä sisään ottamaan lähtöryyppyä ja juomaan olutta, ettei pitäneet janossa kulkeman.”

Lisää majoitettavia

Kesällä englantilaisten ja ranskalaisten saarto jatkui Itämerellä mm. rannikkolinnakkeiden tuhoamisena. Kesäsodan suurin tapaus oli Viaporin kaksi vuorokautta kestänyt pommitus elokuussa 1855. Jyminä siitä kantautui Päijänteen etelärannoille hyvin, koskapa se oli kuultu järven pohjoispäässäkin, Jyväskylässä asti.
Asikkalalaiset pääsivät kesän aikana vähillä sotarasituksilla, mutta talven tultua pitäjään sijoitettiin taas sotaväkeä talvimajoitukseen. Tällä kertaa Turusta lähetettiin 150 sairasta venäläistä matruusia lepäämään. Sijoituspaikoiksi määrättiin Kurhilan, Hillilän ja Vähimaan kylät. Tähän kruununvouti Wilchmann esitti vastalauseen. Hän totesi, että Kurhila joutuu jatkuvasti majoittamaan läpimarssivia joukkoja ja siellä samoin kuin Hillilässäkin oli edellistalvena arkkiherttua Franz Karlin rykmentti talvilevossa. Kun Hillilä vielä on niin köyhä kylä, että se joutuu polttopuunsakin lainaamaan naapureiltaan, Wilchmann esitti että nämä nyt tulossa olevat matruusit sijoitetaan Vähimaan lisäksi Isolle-Äiniölle. Niin myös tapahtuikin.
Samana talvena sijoitettiin Vesivehmaalle, Urajärvelle ja Anianpeltoon talvimajoitukseen sotnia Donin kasakoita.
Marssivia sotaväenosastoja oli tosiaan jatkuvasti kulussa ja talollisten oli paitsi majoitettava niitä myös annettava hevosia ja kulkuvälineitä niiden kuljetukseen. Asikkalan läpi kulki oikeastaan vain yksi marssireitti Vesivehmaa–Kurhila–Putula idästä länteen. Nämä kylät olivat myös yöpymis- ja lepopaikkoja.
Toisenkin reitin oli Suomeen sijoitettujen joukkojen esikunta Pietarissa piirtänyt karttoihinsa. Se kulki Hämeenlinnan ja Mikkelin välillä niin, että Asikkalassa kiintopisteinä olivat Kurhila ja Pulkkila, mistä sitten oli tarkoitus jatkaa Sysmän puolelle Nuoramoisiin. Maaherra Rehbinder huomautti, että kun Pulkkilansalmessa ja Käkisalmessa ei ole riittävästi lauttauskalustoa, niin reitti on käytännössä toteuttamiskelvoton. Niinpä esikunta siirsi tämänkin marssireitin kulkemaan Vesivehmaan kautta.

Uuden keisarin kyytipoikina

aleksanteri_ii
Aleksanteri II.

Keisari Nikolai I kuoli vuonna 1855 ja hänen seuraajansa Aleksanteri II teki hallitsijana ensimmäisen vierailunsa Suomeen maaliskuussa 1856, jolloin rauhanneuvottelut olivat jo edenneet pitkälle. Pietarista saapui tarkka suunnitelma siitä, montako rekeä ja missä järjestyksessä tässä keisarillisessa kolonnassa olisi. Venäläisen tavan mukaan jokaista rekeä piti vetää kolmen hevosen valjakko, troikka.
Siinä vaiheessa, kun Asikkalan miehet joutuivat tuomaan hevosiaan kulkueen käyttöön, oli kolmivaljakoista pääosin luovuttu. Ilmeisesti suomalaiset tiet eivät olleet tarpeeksi leveitä – lain määräämä leveys oli silloin kuusi kyynärää eli reilut kolme ja puoli metriä – tai hevoset eivät ehtineet opetella tällaista tyyliä, sillä harjoitteluun oli käytettävissä vain viikko.
Helsingissä käyntinsä jälkeen keisari suuntasi Turkuun ja Tampereelle. Sieltä Pietariin palatessaan hän ja hänen seurueensa sai nauttia myös Asikkalan isäntien hevosten kyydistä. Hankalan, Kukonkoivun, Lahden, Villähteen ja Uudenkylän kestikievareissa piti jokaisessa olla maaliskuun 26. päivänä 30 hyvää hevosta – silloin kuljetettiin etupäässä huoltoa eli vaatevarastoa, kokkeja ja palvelijoita. Seuraavana päivänä itse keisarin seurueen matkustaessa tarvittiin peräti 70 hevosta.
Tähän matkaan Asikkalan talollisetkin osallistuivat hevosineen. Hämeenkosken kruununnimismies Norrlin varasi omat kylän hevoset itse keisarin ja tämän veljien kuljettamiseen, mutta Iso-Äiniön, Vähimaan ja Myllykselän isäntien hevoset pääsivät vetämään muuta seuruetta yhden kestikievarivälin. Kolme Kustaata, Iso-Kokkola Isosta-Äiniöstä ja Tikkala ja Sipilä Vähimaalta olivat koulinneet hevosensa niin, että ne pystyivät vetämään rekeä troikassa. Samanlaisen troikan muodostivat Vähimaan isäntien August Perttulan, Adam Husulan ja Benjam Mattilan hevoset. Pääasiassa ajettiin kuitenkin kahden hevosen valjakoilla. Keisarillisen seurueen kuljettamiseen osallistui kaikkiaan 34 asikkalalaista hevosta.

Sotaväki rauhan tehtäviin

Mikkelin tarkk'ampujapataljoona ja sen neljäs eli Asikkalan komppania ei päässyt todellisiin sotatoimiin, niin hidasta oli ruotuväkijärjestelmän käynnistäminen pitkän katkoksen jälkeen. Kun Asikkalan komppania sai ensimmäisen marssikäskynsä, oli rauha jo ehditty solmia Pariisissa maaliskuun viimeisenä päivänä 1856.
Komppanian marssikäsky oli seuraavanlainen: Toukokuun 6. päivänä Vesivehmaalle, toukokuun 7. päivänä Uuteenkylään. Seuraava päivä oli lepopäivä ja yhdeksäntenä marssittiin Kausalaan.
Komppaniaa ei viety Pietariin eikä mihinkään sotatantereille vaan Saimaan kanavan viimeistelytöihin. Kun se myöhään syksyllä palasi takaisin, miehet päästettiin lepoon. Saimaan kanava vihittiin käyttöönsä syyskuussa 1856.

Suomen Pankki takaisin Helsinkiin

Vuoden 1856 kesä oli jo rauha aikaa, mutta sotavarustusten purkamisessa riitti töitä asikkalalaisillakin. Viimeisiä komennuksia oli Suomen Pankin omaisuuden siirto Mikkelistä takaisin Helsinkiin.
Suomen Pankin varat oli kuljetettu pois Helsingistä jo kevättalvella 1854, ensin kiireellä ja salaa Hämeenlinnaan ja sieltä myöhemmin Mikkeliin. Nyt Asikkalasta koottiin 64 hevospeliä Lahden kestikievariin heinäkuun alussa. Kolmen päivän ajolla saatiin raha-arkut kuljetettua Mäntsälän Hirvihaaran kestikievariin, mistä Padasjoen ja Kuhmoisten talolliset jatkoivat tätä kruununkyytiä Helsinkiin.
Rahat olivat jälleen tallessa Suomen Pankissa ja rauhanaika saattoi alkaa.
Mitä jäi kertomatta? Suurin sotaponnistus Asikkalassa oli Päijänteen ensimmäisen höyrylaivan rakentaminen Vähä-Äiniössä talvella 1856. Se oli niin suuri sotaponnistus että se vaatii ihan oman tarinansa.



Lauri Muranen



Esitelmä pidetty Asikkalan Rotaryklubissa 10.3.2005.