Majuri Hans Kalm esimiestensä käskyjen ristitulessa
hans_kalm

Virolainen Hans Kalm osallistui vuoden 1918 taisteluihin valkoisten puolella Päijänteen länsirannalla. Hän johti Pohjois-Hämeen I pataljoonaa – myöhemmin nimi oli Pohjois-Hämeen rykmentin I pataljoona – joka tunnettiin omien keskuudessa Kalmin pataljoonana. Punaiset antoivat sille nimen Kuhmoisten pirut. Pataljoona taisteli Kuhmoisissa, Kuhmalahdella, Eräjärvellä, Padasjoella, Asikkalassa, Vierumäellä ja lopuksi Hollolassa. Kalmin pataljoona tunnetaan yksikkönä, joka ensimmäisenä pohjoisesta käsin etenevänä suomalaisosastona yhytti etelästä Lahteen tunkeutuneet saksalaisjoukot.
Kalmia juhlittiin Padasjoen ja Asikkalan vapauttajana. Padasjoen naiset ompelivat kiitollisuuden osoituksena pataljoonalle lipun, asikkalalaiset juhlivat Kalmia monin tavoin ja lahjoittivat hänelle taskukellon taistelussa tuhoutuneen tilalle. Lahtelaiset ja hollolalaiset anoivat Mannerheimilta hänen nimittämistään Lahden alueen piiripäälliköksi. Vapaussodan historiaan hän on kuitenkin jäänyt esimiestensä käskyjä kohtaan osoittaman tottelemattomuutensa ja niskottelunsa vuoksi.

Kalm ryhtyy hyökkäykseen

Pohjois-Hämeen I pataljoona sai kuuluisuutensa Vehkajärven ja erityisesti Kuhmoisten toisen taistelun aikana. Kun hyökkäys Tampereelle alkoi, pataljoona jäi turvaamaan Päijänteeseen tukeutuvaa vasenta sivustaa. Se valloitti 25. maaliskuuta Padasjoen, missä myös juhlittiin Kalmin ylennystä majuriksi.
Miehistöön saatiin täydennystä Kuhmoisissa ja Padasjoella pidetyissä kutsunnoissa. Majuri Hans Kalm pystyi harjoittamaan pataljoonaansa lähes kolme viikkoa kestäneen verraten rauhallisen kauden aikana. Huhtikuun alkupuoliskolla hän sai tietää punaisten Vääksyyn kokoamista huomattavista varastoista sekä Kurhilassa tehtävistä linnoitustöistä. Silloin hän katsoi ajankohdan suotuisaksi hyökkäykselle kohti Vääksyä.

alkutilanne

Juuri kun etenemissuunnitelma oli hiontavaiheessa, saapui sunnuntaina 14. huhtikuuta Padasjoelle puhelinsanoma: ”Majoren beordras att snarast inställa Eder i armekvarteret Elisenvaara. Toll.” (Majuria käsketään hetimiten saapumaan armeijapäämajaan Elisenvaaraan.)
Kalmia käsky sekä ihmetytti että suututti. Hän ei tiennyt mitään tästä ”hullusta” (toll ruotsinkielellä tarkoittaa hullua) eikä häntä missään nimessä miellyttänyt juuri valmiiksi hahmotellun hyökkäyssuunnitelman peruminen.
Tässä välissä on paikallaan katsaus senhetkiseen tilanteeseen. Tampereen valloituksen (6.4.) jälkeen Mannerheim suunnitteli punaisten Venäjän yhteyksien katkaisemista idässä. Joukkoja alettiin keskittää Karjalan rintamalle. Lännessä saariston vapaajoukot olivat 13.4. miehittäneet punaisten tyhjäksi jättämän Turun, saksalaiset von der Golzin joukot olivat samana päivänä saaneet päätökseen Helsingin valloituksen ja Loviisassa maihinnousseet Brandensteinin johtamat saksalaisjoukot olivat edenneet Lahden ja Kouvolan väliselle radalle Uudessakylässä.
Kalm ei tiennyt, että Toll oli oikealta nimetään Ernst Löfström, kenraalimajuri, jonka Mannerheim oli nimittänyt Päijänteestä itärajalle ulottuvan itäarmeijan komentajaksi. Toll-salanimeä hän käytti suojellakseen punaisten alueella olevia omaisiaan. Hänen päämajansa sijaitsi Elisenvaaran ratapihalla olevassa junassa. Kalmin pataljoona oli yksi niistä yksiköistä, joita oltiin keskittämässä Viipuriin tehtävää hyökkäystä varten.
Kello 13.50 Kalm lähetti viestin oman rintama-alueensa päällikölle, everstiluutnantti Leonart Bergströmille pyytäen selvitystä, miten hänen oli käsitettävä tuntemattomalta henkilöltä saamansa käsky. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän antoi omille joukoilleen hyökkäyskäskyn, jossa tavoitteena oli Vääksy. Marssille kohti Maakeskeä ja Evoa lähdettiin samana iltana. Iltamyöhällä hän viestitti Bergströmille: ”Punaiset aloittivat hyökkäyksen kello 2 ipp. Hyökkäys torjuttiin ja lähdin takaa ajamaan.”
Todellisuudessa mitään punaisten hyökkäystä ei ollut, päinvastoin nämä olivat vetäytyneet Maakeskestä Kurhilaan. Punaisilla oli omat ongelmansa. Miehet kapinoivat, kun palkkoja ei oltu maksettu ja komppanian päällikkö Kalle Laine oli kaartilaisten mielestä täysi porvari. Suuri osa Maakeskeen vetäytyneistä joukoista teki omavaltaisen päätöksen palata rintamalta Lahteen ilman päällikköään ja tämän vastustelusta huolimatta.

Marssikäsky taaksepäin

toiminta-alue

Kun Kalmin joukot seuraavana päivänä olivat keskellä kiivasta taistelua Kurhilassa, Asikkalan kirkonkylässä ja Evolla, saapui uusi käsky, jonka mukaan yhden komppanian pataljoonasta oli jäätävä Isolle-Äiniölle, kun taas muun osan oli 17.4. eli kahden päivän sisällä saavuttava Oriveden asemalle. Kun vaihtomiehistö tulisi, piti Isolle-Äiniölle jätetyn komppaniankin marssia pikavauhtia Orivedelle. Allekirjoittaja oli eversti Hjalmarson.
Taas Kalm turvautui viivytykseen. Vasta aamupäivällä seuraavan vuorokauden puolella hän kysyi Bergströmiltä, kuka on eversti Hjalmarson ja missä virkasuhteissa hän on Kalmiin. Tähän viestiin tuli Bergströmiltä Luopioisista vastaus jo puolen tunnin päästä: ”Eversti Hjalmarson on rintamanosan Vesilahti–Asikkalan ylipäällikkö.” Ilmeisesti Kalm sen jo tiesikin, sillä hän oli ehtinyt lähettää Harald Hjalmarsonille Kurhilasta viestin, jossa hän antoi raportin juuri päättyneistä taisteluista ja ilmoitti olevansa pataljoonan siirtämistä vastaan. Tätä hän perusteli sillä, että miehistö on pääasiassa toimintaseudun väestöä, siirto lamauttaa taistelutahdon, 110 kilometrin marssi ilman hevosia kelirikkoaikana on hankala ja hidas taistelusta väsyneille miehille huonoissa vaatteissa ja kurjissa jalkineissa sekä lopuksi: nyt saavutettuja hyviä asemia ei kannata luovuttaa.

Käskyjä alkaa sataa

Nyt vedettiin mukaan jo kenraalimajuri Paul Wetzer, länsiarmeijan eli Pohjanlahdesta Päijänteeseen levittäytyneen armeijan komentaja. Hjalmarson lähetytti Bergströmin kautta Kalmille viestin, jossa todettiin Wetzerin selvän käskyn olevan, että Kalmin pataljoonan on heti ja pikamarssia lähdettävä Orivedelle. Hjalmarson käski vielä toisessa viestissä Bergströmin kysyä, milloin Kalm arvelee olevansa Oriveden asemalla. Jotta tilanne olisi tarpeeksi sekava tuli vielä Lusin rintamalta tiedustelu, mihin Kalm aikoo suunnata kun hän on aikaisemmin saanut jo käskyn tulla Mäntyharjulle. Tämän viestin lähettäjä oli Lusin rintaman komendantti eversti G. Londén Päijänteen itäpuolelta.
Kalm oli tuolloin Aurinkovuorella tiedustelemassa ratsain punaisten Vääksyssä olevia asemia. Saavuttuaan takaisin Kurhilaan hän komensi joukkonsa hyökkäykseen ja vastasi saamiinsa viesteihin vasta illalla 16.4. Vääksystä. ”Tähän asti ei kukaan ole saapunut minulta nykyisiä asemiani vastaanottamaan ja kumminkin minua vaaditaan saapumaan Elisenvaaraan, Orivedelle ja Mäntyharjulle. En voi käsittää tämäntapaisia käskyjä enkä niitä täyttää”, hän päätti Hjalmarsonille osoittamansa vastauksen.

Kalm ei ollut ainoa lajissaan

Kalmin toimintaa on kuvattu omavaltaiseksi, huimapäiseksi ja esimiehistä piittaamattomaksi, mutta ei hän maineestaan huolimatta ollut ainoa lajissaan. Länsiarmeijan läntisimmällä laidalla eli Satakunnan rintamalla oli ruotsinmaalainen eversti, myöhemmin kenraalimajuri, Ernst Linder samanlainen tuittupää. Samalla suunnalla toimi jääkärikapteeni Paavo Talvela, joka piti esimiestään ”ryssäläisenä” ja täytenä nollana. Kalmin mukaan taas hänen rintamakomentajana Bergström oli välinpitämätön, passiivinen ja laiska, mikä todettiin myös päämajaan.
Jopa Mannerheimin itäarmeijan komentajaksi jääkäreiden ja senaatin vastustuksesta huolimatta nimittämä Löfström tuotti esimiehelleen omapäisyydellään pettymyksen. Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän oli siirtänyt oman esikuntajunansa Antreaan, jossa myös Löfström piti junassa omaa esikuntaansa. Mannerheimin hämmästys oli melkoinen eräänä aamuna; näin hän kirjoittaa: ”sillä kenraalimajuri Löfström oli kadonnut ilmoittamatta minulle uutta komentopaikkaansa.”
Jokainen johtaja länsiarmeijasta oli nyt Linderiä lukuunottamatta komentanut Kalmia, seuraava viesti tuli jo idästä Mikkelistä, Savon rintaman päälliköltä eversti Adolf Aminoffilta. Hän pyysi Kalmia ilmoittamaan, milloin tämä on valmis ahdistamaan Heinolaa etelästä. Viesti oli lähetetty ruotsiksi. Ei kestänyt kuin 20 minuuttia, kun Kalm vastasi: ” Vastedes otan vastaan vain armeijan virallisella kielellä, siis Suomeksi laadittuja telefonogrammeja.”

pasted-graphic

Ehkä vastauksen terävyyteen vaikutti sekin, että Kalmin joukot torjuivat parhaillaan Anianpellossa ylivoimaista punaisten hyökkäystä. Kielikysymys oli valkoisessa armeijassa kuumimmillaan juuri näihin aikoihin, kun Viipurin valloituksen johto oli annettu ”ruotsalaisryssille”. Juuri everstiluutnantiksi ylennetty Aarne Sihvo tokaisi Mannerheimille: ”Se on viimeinen kerta, kun minä otan Venäjän armeijassa palvelleelta upseerilta vastaan mitään käskyjä.” Ilmeisesti hän kuitenkin tarkoitti itäarmeijan johtoon nostettua Toll-Löfströmiä eikä Mannerheimia itseään.
Toukokuussa 1918 Uuden Suomettaren toimittaja haastatteli Lahdessa Kalmia ja kysyi, miten tämä oli selvinnyt kielikysymyksestä. Tähän Kalm vastasi: ”Sellaisesta ei meillä ole ollut mitään vastusta. Suomalaisina olemme tapelleet ja suomalaisina toimineet. Mitä on ollut ruotsinkielistä, se on vieraana viskattu paperikoriin.”

Mannerheim komentaa

Samana iltapäivänä, 17. huhtikuuta, jolloin Kalmin joukot taistelivat Anianpellossa ja Kurhilassa ja hän itse lähetti viestejä pyytäen ammuksia Jämsästä sekä apujoukkoja Sysmästä, Pohjois-Hämeen I pataljoonalle saapui kolmelta suunnalta määräys edetä Heinolan suuntaan. Ensin Hjalmarson muutti aikaisempaa käskyään Orivedelle marssimisesta, sitten Londén ilmoitti, että Kalmin pataljoona alistetaan Savon rintaman päällikölle eversti Aminoffille ja lopuksi tuli viesti itseltään ylipäälliköltä. Kaikissa näissä viesteissä käskettiin edetä Heinolaa kohti. Mannerheimilta saapuneen viestin lopussa oli lisäys: ”Oikein jäljennetyksi todistaa R. Lindholm. Tullut ruotsiksi. Käännetty.”
Uusissa käskyissä kehotettiin asettumaan yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa, jos mahdollista. Tähänhän Kalm oli pyrkinytkin. Lähes vuorokauden kestäneen Anianpellon taistelun väsyttämät miehet tarvitsivat kuitenkin lepoa. Kalm järjesti heille sitä ja seuraavana päivänä vielä virkistysjuhlan Vääksyn nuorisoseurantalolla; juhlaan olivat ”kaikki valkoiset so. Suomen naiset” tervetulleita. Puheiden, kuorolaulun ja runonlausunnan lisäksi luvassa oli tanssia torvimusiikin säestyksellä.
Kaiken aikaa Aminoff pommitti Kalmia viesteillään vaatien tätä marssimaan Vierumäelle ja katkaisemaan Heinolasta etelään johtava tie. Kalm juhli miestensä ja Asikkalan johtomiesten seurassa eikä vastannut ennen kuin myöhään illalla ja silloinkin lyhyesti: ”Toimistani ilmoitan aikanaan.”

Marssi Lahteen kärjistää tilanteen

Hän toimitti pääosan joukoistaan, kaksi omaa ja kolme hänelle alistettua Sysmästä tullutta komppaniaa, Vierumäelle katkaisemaan punaisten perääntymistietä Heinolasta, mutta marssi itse yhden komppanian kanssa aamupäivällä 20. huhtikuuta Lahteen, jonka hän oli jo Kurhilan voiton jälkeen asettanut tavoitteekseen. Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin etelästä käsin edellisenä päivänä.
Kalm sai illalla 20. huhtikuuta Mannerheimilta määräyksen järjestää suojeluskunta Lahden seudulla ja jatkaa etenemistä Kouvolan suuntaan. Toisaalta Aminoff vaati häntä keskittämään kaikki voimansa Vierumäelle ja suorastaan kielsi lähtemästä sieltä Lahteen päin.

auto

Lopulta Savon rintaman joukkojen komentajaksi 21. huhtikuuta siirretty eversti Örnflykt määräsi hänet siirtymään kahden komppanian kanssa Heinolan ja Lusin kautta Mäntyharjulle. Örnflykt oli Tollin tavoin salanimi, sen taakse kätkeytyi Löfströmin esikuntapäällikkönä toiminut sydänvaivainen Aleksander Tunzelman von Adlerflug, joka Karjalan hyökkäyksen komentajakiistan takia oli siirretty pois idästä ja suoraan Mannerheimin alaisuuteen. Hjalmarsonin tavoin Tunzelman oli johtanut yhtä Heinolaan vastaan suunnatuista mutta tuloksettomista hyökkäyksistä.

Kalm ilmoittaa eroavansa mutta Mannerheim ei suostu

Örnflyktiltä tullut käsky sai Kalmin mitan täyttymään. Aamupäivällä 22. huhtikuuta hän lähetti kenraali Mannerheimille kitkerän kirjeen saamistaan ristiriitaisista määräyksistä ja päätti viestinsä sanoihin: ”Katson olevani pakotettu nöyrimmästi anomaan, että minut vapautettaisiin toimestani Pohjois-Hämeen I pataljoonan komentajana ja että minut oikeutettaisiin entisellä, minulle varsinaiselta ammatiltani maanviljelijänä täysin riittävällä kapteenin arvolla matkustamaan isänmaahani Viroon touontekoajaksi.”
Tämä viesti sai Mannerheimin lopulta kiinnostumaan Kalmista ja pyytämään itselleen kaikki tätä koskevat asiakirjat. Eroa hän ei Kalmille myöntänyt, mutta eipä tämäkään lähtenyt marssimaan Heinolaa kohti. Kaksi päivää Örnflykt pommitti Kalmia marssikäskyillä, kunnes aamulla 25. huhtikuuta tuli viesti, jonka mukaan Kalmin pataljoona vahvistettuna yhdellä Sysmän komppanialla ja kahdella Mäntyharjulta lähetetyllä tykillä alistetaan eversti ja vapaaherra Otto von Brandensteinille. Saksalaisten tilanne Lahdessa oli juuri silloin hyvin tukala, kun punaisten painostus lännestä kaupunkiin alkoi käydä ylivoimaiseksi. Kalmia tarvittiin paitsi vartioimaan jo 800:aan noussutta vankijoukkoa myös valmistamaan, ettei saksalaisten asemia kierrettäisi Vesijärven pohjoispuolelta Vääksyn kautta. Viimeisen taistelunsa Pohjois-Hämeen I pataljoona kävikin von Brandensteinille alistettuna 29.–30. huhtikuuta Hollolan Uskilassa ja Hatsinassa. Tätä ennen majuri Hans Kalm oli ehtinyt käydä Mikkelissä Aminoffin ja yleisesikuntapäällikkö Carl Theslöfin nuhdeltavana. Kiivassanaisen keskustelun päätteeksi hän tokaisi heille tuohtuneena: ”Paras jättää tottelemattomuuteni sotaoikeuden käsiteltäväksi. En rupea kuuntelemaan moitteita ja haukkumisia.”
Kalmin taistelu esimiehiä vastaan kesti lähes kaksi viikkoa. Sotaoikeuteen hän ei joutunut, vaikka ei totellut täysin yhtäkään näiden 13 päivän aikana annetuista 23 käskystä – monet niistä samansisältöisiä – lukuunottamatta viimeistä, jossa hänet asetettiin von Brandensteinin alaisuuteen. Tilanteiden vaihtuvuuden takia hän ei tosin olisi niistä useimpia voinut noudattaakaan, varsinkin kun esimiehillä ei ollut tarjottavana Kalmin valloittamiin asemiin vaihtomiehistöä.
Mikkelistä Helsingin voitonparaatiin matkalla ollut Mannerheim palkitsi Lahden asemalaiturilla Kalmin vapaudenristillä. Saksalaisilta hän sai toisen luokan rautaristin. Paremmin hänelle siis Suomen vapaussodassa kävi kuin Venäjän armeijassa, missä hän tosin sai kunniamerkkejä sielläkin, mutta joutui myös Inkerinmaalla Hatsinassa istumaan vankilassa kaksi ja puoli kuukautta. Tätä ei sotahistorioissa ole kerrottu, mikä johtunee siitä, ettei Kalm ole maininnut siitä kuin kerran – ja senkin Asikkalan kunnanvaltuustolle lähettämässään kirjeessä. Kun maininta on samassa yhteydessä, missä hän toteaa olleensa ”aina väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden vastustajana ja siitä syystä Venäjän virkavallan ... leppymättömän vihan alaisena”, kyseessä sielläkin oli päivänselvästi riitaantuminen esimiesten kanssa.


Lauri Muranen



Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturin numerossa 3/2004