Sota-ajan konsertti Vääksyn kanavalla

Loppusyksystä pimeys laskeutuu aikaisin. Marraskuun 18. päivän iltana vuonna 1943 pimeys Vääksyn kanavalla oli nykyistä paljonkin täydellisempi, sillä kanavan laidalta sen enempää kuin asuintalojen ikkunoista ei loistanut yksikään valo. Sota-aikana pimennysmääräyksiä noudatettiin tarkasti.
Siksi olikin yllättävää, että iltakahdeksan maissa keskellä marraskuun kaamosta kanavalta kajahti reipasta sotilaslaulua. Laulukuoro esitti peräjälkeen sota-ajan tutuimpia iskelmiä, muistattehan sellaiset kuin Mä vartiossa seison, Kasarmimme eessä, Elo tääl juoksuhaudoissa on tai Eldankajärven jää.
Konsertin suomalaista osuutta seurasi haitarilla säestettyjä kaihoisia venäläisiä lauluja aidolla venäjän kielellä esitettynä. Kansainvälinen tapahtuma siis. Tunnelmointi päättyi kuitenkin äkillisesti kauas kuuluvaan molskahdukseen ja särkyvän pullon kilinään.

Suurta huomiota herättävä tapaus

Aplodeja ei konsertin päätteeksi kuulunut. Sen sijaan kanavakasööri F. E. Roos tarttui seuraavana aamuna kynään ja kirjoitti seuraavasti:
“Lahden Suojeluskuntapiirin Esikunnalle saan täten kunnioitettavimmin ilmoittaa, että eilisiltana 18 p. marraskuuta V.R. omistaman Niemi laivan viedessä sotavankia proomulla Vääksyn kanavan lävitse, suuri osa vartiossa olevia sotilaita oli tolkuttomasti humalassa. Huudollaan, räyhäämisellään ja viinapullojen rikkihakkaamisellaan sulun seinämiä vastaan, jotta lasinkappaleet putosivat sulkuun, herättivät koko paikkakunnalla suurta huomiota ja yleistä paheksumista ja lisäksi tuottivat kanavalla yleistä häiriötä. Eräs sotilaista putosi kanavaan ja oli vähällä hukkua. Että tämä ei ollut mikään poikkeustapaus voin samalla ilmoittaa että Jyväskylä laivan kapteenin ilmoituksen mukaan oli hän laivallaan vienyt sotavankia Virmailan saareen ja vartioksi määrätty kersantti oli niin humalassa että vangit kulettivat vartionsa laivasta maalle.”
Kanavakasöörin kirjeen perusteella tapaus tutkittiin perin pohjin ja käsiteltiin kenttäoikeudessa Lahdessa seuraavan vuoden alussa.

Sotavankeja Kalkkisten leirille

Mistä oikein oli kyse? Mikä oli tämä kaksikielisesti laulava ja musisoiva seurue, joka sai kanavakasööri Roosin niin tuohduksiin?
Kysymys oli sotavankien kuljetuksesta Nastolasta Kalkkisiin siellä olevalle metsätyöleirille. Nastolassa toimi jatkosodan ajan Sotavankien järjestelyleiri n:o 1, jossa vuonna 1943 oli parhaimmillaan yli 4000 vankia. Toinen vastaavanlainen leiri – Sotavankien järjestelyleiri n:o 2 oli Pieksämäen Naarajärvellä.
Näistä leireistä sotavankeja sijoitettiin muihin leireihin eri puolille maata sekä lähetettiin töihin tehtaisiin ja maataloihin. Kaikkiaan maassamme oli jatkosodan aikana 33 suomalaisten ylläpitämää sotavankileiriä ja Pohjois-Suomessa lisäksi muutama saksalaisten pystyttämä. Suomen armeijan on laskettu ottaneen kaikkiaan 64.000 neuvostoliittolaista sotavankia, joista leireillä kuoli yli 18.000.
Useilla sotavankileireillä oli omat alaleirinsä. Nastolan leirillä niitä oli neljä, joista yksi Kalkkisten Kuoppamäessä. Siellä vangit hakkasivat halkoja rautatiehallituksen puutavaratoimiston metsätyömaalla.
Marraskuun 18. päivänä 1943 Kalkkisten leirille lähetettiin Nastolasta 208 sotavankia 23 vartijan saattamana. Vangit tuotiin aluksi kuorma-autoilla Lahteen Vesijärven satamaan. Hinaajan vetämällä proomulla matka jatkui Vääksyn kanavan kautta Päijänteelle ja edelleen Kalkkisten kanavan kautta Kymenvirralle ja Kalkkisiin. Loppumatka Kuoppamäkeen marssittiin. Kuljetus Nastolasta Kalkkisiin kesti yli vuorokauden.

Vartijat pitivät matkaa huviretkenä

Vartijoista useimmat olivat vanhoja konkareita, talvi- tai jatkosodassa haavoittuneita ja siten rintamapalvelukseen kelpaamattomia. Kotipaikatkin olivat eri puolilla maata, mutta pari sentään oli asikkalalaisia.
Asikkalasta, tarkemmin sanottuna Urajärveltä, oli myös Kalkkisten leirin päällikkö luutnantti Lauri Iso-Kuusela, joka joutui tutkimaan tapauksen. Itse hän ei ollut kuljetusta johtamassa, vaan siitä vastasi vartiopäälliköksi määrätty kersantti.
Kun kuljetus Nastolasta Vesijärven satamaan tapahtui kolmessa erässä – kuorma-autoja ei ollut käytettävissä kolmea enempää – satamassa jouduttiin olemaan tuntikausia. Kersantti antoikin vartijoille luvan käydä läheisessä kahvilassa vuorotellen ja oleilla muutenkin satama-alueella, kunhan proomuun jo saatujen vankien vartiointia ei missään vaiheessa laiminlyöty.
Vartijat käyttäytyivät tällä komennuksella kuin luottamusmiehet kuntaretkeilyllä. Niillähän linja-auton ensimmäinen pysähdyspaikka on lähin Alko, josta hankitaan matkaeväät.
Viinanhankinta ei Vesijärven satamassakaan tuottanut vaikeuksia. Ensimmäinen pöytäviinapullo ostettiin vastaantulevalta roskakuskilta – epäilemättä Jepulis Benjaminilta – 200 markalla, seuraava 250 markalla tuntemattomalta siviilimieheltä ja kolmas 175 markalla samoin vastaantulleelta siviilimieheltä. Viinakaupassa pöytäviinapullo maksoi tuolloin 150 markkaa, joten pimeästä viinasta ei tarvinnut maksaa edes ravintolahintaa.
Pullojen sisältöä nautittiin sitten päivän aikana satamalaiturilla ja matkan aikana proomussa, tarjottiinpa ryypyt niin vartiopäällikölle kuin vartioaliupseerillekin. Vääksyyn saavuttaessa osa vartijoista oli enemmän tai vähemmän humalassa.
Huvittavinta välikohtauksessa oli se, että sulkualtaaseen pudonnut mies oli kotoisin Merikarvialta ja ammatiltaan kalastaja – siis kaikkein tottunein liikkumaan liukkaalla veneenkannella. Hukkumaan hän ei päässyt, sillä kanavamiehet nostivat hänet keksillään takaisin maalle.
Kuulustelussa veteen joutunut harmitteli sitä, että rytäkässä putosi taskusta vajaa viinapullo ja kaksi täyttä olutpulloa kanavaan.

proomu

Tällaisia halkoproomuja käytettiin sekä venäläisten sotavankien kuljetuksiin Kalkkisiin että syksyllä 1944 saksalaisten sotavankien kuljetuksiin Vääksyn leirille. Lahteen menossa olevan proomun on Vääksyn kanavalla kuvannut Reino Helosuo 1950-luvun lopulla.

Vangit tallessa – vartija katosi


Vartijoiden päällikkönä toiminut kersantti ihmetteli kenttäoikeudelle laatimassaan kirjelmässä syytetyksi joutumistaan. Hänhän oli päästänyt vartiomiehiä kahvilaan vain pitkän odotusajan tähden.
Se, että hän itsekin nautti yhden viinaryypyn, johtui kylmästä säästä. Vesijärvi oli tuolloin jo osittain jäässä, vaikkei se hinaajan ja proomun kulkua haitannutkaan. Hänen mukaansa myös vartiomiehet käyttivät viinaa lämmikkeekseen.
Vartiopäällikkö katsoi hoitaneensa tehtävänsä hyvin, kaikki vangit olivat tallella Kalkkisiin saavuttaessa. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, että yksi vartijoista oli kadonnut jo Vesijärven satamassa.
Tämä asikkalalainen mies oli lähtenyt kaupungille kauppaamaan toverinsa antamaa pistoolia – toverilla kun ei ollut rahaa viinan ostoon. Hän marssi Lahden viinakaupan edustalle – liike oli silloin Vesijärvenkatu 12:ssa – ja ryhtyi myymään pistoolia.
Kauppamiehen onnettomuudeksi paikalle sattui sotapoliisin partio, joka otti pistoolin ja vei miehen kuulusteltavaksi. Onneton vartija palautettiin Nastolaan jo ennen kuin hänen toverinsa ja heidän vartioitavansa ehtivät aloittaa konserttia Vääksyn kanavalla.

Juopottelusta tuli vankeusrangaistus

Luutnantti Iso-Kuusela hoiti kuulustelut tunnollisesti. Vartijoiden lisäksi hän selvitti tapahtumaa myös laivamiesten ja vankien näkökulmasta.
Sotavanki Vi-7841 – venäläinen kersantti Aleksandr Mihailovitsh Golubin, siviiliammatiltaan kirvesmies – pystyi arvioimaan tapahtumaa esimiesnäkökulmasta. Hänen mukaansa yli puolet vartiomiehistä oli lähtenyt kaupungille. Palatessaan he olivat olleet juovuksissa ja viimein siinä kunnossa, että sotavangit olivat saaneet pidättää heitä putoamasta järveen. Noin 30 prosenttia vartijoista oli humalassa, mutta kersantti ja alikersantti selviä. Humalaiset olivat pysytelleet ruumassa käyden vaan tarpeenteolla kannella. Kanavaan pudonnut mies oli ollut umpihumalassa.
Sotavanki Ö-2715 – Mihail Pavlovitsh Jarovskij – ei sen sijaan tiennyt oikeastaan mitään sen enempää kuin muutkaan Iso-Kuuselan kuulustelemat vangit. He olivat oppineet pitämään suunsa kiinni, sillä hehän olivat vartijoiden armoilla. Jarovskij’n puhumattomuuden syynä saattoi olla sekin, että hän halusi turvata yhteytensä kotiväkeen. Jarovskij oli ilmeisesti kotoisin Saksan valtaamalta alueelta, sillä hän sai Punaisen Ristin välityksellä postia aina muutaman kuukauden välein.
Golubinin arvio juopuneiden määrästä oli varsin kohdallaan, sillä 21 vartijasta viisi tuomittiin juopumuksesta palvelusaikana kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Lisäksi he samoin kuin kuudes vartija sekä vartiopäällikkö ja vartioaliupseeri saivat järjestysrikkomuksista arestirangaistukset. Vartiopäällikölle tuli vielä kolme kuukautta vankeutta palvelusrikoksesta eli siis esimiehenä lepsuilusta. Luvattoman aseen omistajalle mätkäistiin kahden kuukauden vankeustuomio. Asetta kaupitellut sen sijaan selvisi kahdellatoista vuorokaudella kovennettua arestia.

Lauri Muranen



Kirjoitus on julkaistu alunperin Päijät-Hämeessä 17.11.2003.