Sotasankari jota ei haudattu sankarihautaan

eino_haavisto
Lähellä Asikkalan sankarihauta-aluetta on Haavistojen sukuhauta. Kalmistossa kävelijän katseeseen tarttuu kivipaadesta sanapari: "Sotilas sangari". Vuosikymmenien sateen, auringon ja pakkasen kuluttamasta tekstistä on juuri ja juuri luettavissa: Sotilas sangari Eino Haavisto. Kuolinpäiväksi on merkitty 7.3.1920 ja alla tarkenne: Soutjärven taistelussa.
Eino on ilmiselvästi kaatunut. Mutta minkä sodan sankari hän on? Vapaussota päättyi jo keväällä 1918 ja talvisota alkoi vasta marraskuun viimeisenä 1939. Aivan kuin tämän tosiasian varmistamiseksi Haavistojen sukuhauta sijaitsee vapaussodan muistomerkin ja viime sotien sankarihauta-alueen välimaastossa.
Eino Haaviston elämä päättyi niissä taisteluissa, joita 1919–1922 käytiin nuoren valtiomme itäpuolella sekä heimoaatteen kiihottamana että pyrittäessä hyviin asemiin rajaneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa. Asikkalastakin lähti tuolloin nuorukaisia Viroa vapauttamaan tai heimosotiin Aunukseen ja Inkeriin ja muutama heistä menetti näillä retkillä henkensä.
Eino Haavisto ei kuitenkaan kuulunut heimosotureihin. Hän menehtyi asevelvollisena vastaperustetussa Suomen armeijassa puolustaessaan aluetta, joka kuului Suomeen.

Itä-Karjalassa oli monenlaista sotijaa

Kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ja sisällissota päättynyt keväällä 1918 valkoisten voittoon, haluttiin vapautta myös heimokansoille. Itä-Karjassa Repolan kunta liittyi elokuussa 1918 vapaaehtoisesti Suomeen ja sama päätös Suomeen liittymisestä tehtiin kesäkuussa 1919 Porajärvellä.
Kummassakin kunnassa oli oma toimikunta hoitamassa yhteyksiä Suomen hallitukseen. Tämä puolestaan asetti molempiin omat edustajansa ja suomalainen sotaväki lähetti komennuskunnat huolehtimaan järjestyksestä ja ennen kaikkea turvaamaan alueita bolshevikkien hyökkäyksiltä.
Samanaikaisesti Muurmannin radan tuntumassa käytiin taisteluja vallankumouksellisten eli bolshevikkien ja vastavallankumouksellisten eli valkoisten venäläisten kesken. Oman lusikkansa soppaan toivat englantilaiset, joilla oli Arkangelissa laivasto-osasto ja jotka lähettivät keväällä 1918 Muurmanniin lisää sotilaita. Näiden oli määrä yhdessä venäläisten kanssa estää Saksaa saamasta jalansijaa Jäämeren rannalta – elettiinhän tuolloin vielä ensimmäistä maailmasotaa.
Maailmansodan päätyttyä Vienan Karjalaan jäi edelleen englantilaisia, mutta nyt he taistelivat valkoisten venäläisten kanssa bolshevikkeja vastaan. Helmikuussa 1920 kenraali Millerin johtamissa joukoissa puhkesi kapina ja pääosa miehistä siirtyi punaisten puolelle. Loput – noin 1500 miestä – perääntyi taistellen Repolaan ja Porajärvelle siellä olevien suomalaisten joukkojen suojiin.
Suojasta ei tosin voinut puhua. Repolassa oli komennuskunta, jossa oli vänrikki Ståhlhammarin komennuksessa 27 miestä. Porajärvellä johti Savon Jääkärirykmentin komennuskuntaa kapteeni Zachari alaisenaan 41 miestä.

Hämeen pojat rajaa vartioimaan

Tampereen Rykmentti oli vuonna 1919 sijoitettu Haminaan, mutta sieltä se siirtyi lokakuussa rajalle sijoittuen Sortavalaan, Salmiin ja Impilahden Kitelään. Rajan vartioimisvastuu otettiin Pohjois-Savon Rykmentiltä. Savolaisille jäi kuitenkin jostain syystä komennuskunta Porajärvelle.
Tampereen Rykmentin toinen pataljoona siirtyi samana syksynä Lahteen Hennalan kasarmeihin, missä sen tehtävänä oli kouluttaa alokkaita harjoituskomppanioissaan.
Rykmentin varusmiehet tulivat Hämeestä. Väliaikainen asevelvollisuuslaki oli vahvistettu eduskunnassa helmikuussa 1919 ja sen mukaisesti myös 15.9.1897 syntynyt Eino Johannes Haavisto Kurhilasta sai kutsun asepalvelusta suorittamaan.
Eino oli seitsenlapsien perheen toiseksi nuorin lapsi. Juho ja Edla Haaviston kolmesta pojasta kaksi kuoli jo nuorina, joten oli itsestään selvää, että Eino jatkaisi isänsä jälkeen talonpitoa.
Tulevalle isännälle piti saada uusi päärakennus, joten ennen armeijaan lähtöään Eino ajoi isänsä kanssa metsästä tukkikuorman toisen jälkeen talon rakennustarpeiksi.
Sitten hän piti läksiäiset tuttavilleen. Illanistujaisten ohjelmaan kuului musiikkia, jota Eino esitti omatekoisella viulullaan. Armeijan leipiin astuminen ei ilmeisestikään ollut mieluinen asia, sillä naapurin pikkutytöt tapasivat läksiäisten jälkeen Einon pihalta itkemästä. Puolitoista vuotta on pitkä aika olla poissa kotoa.

Kipinälennättimiä ja salakirjoitusta

porajarvi
Porajärven komennuskunta piti yhteyttä Tampereen Rykmentin esikuntaan Sortavalaan tavallisesti sähköttämällä eli kuten silloin sanottiin kipinälennättimellä. Kun sähkögeneraattorista loppui bensiini, komennuskunnan päällikkö, kapteeni Zachari lähetti viestinsä puhelimella Repolaan, mistä ne välitettiin edelleen Sortavalaan. Repolan komennuskunnan päällikön, vänrikki Ståhlhammarin viestikirja kertoo, että tilanteen kiristyessä puhelinviestit lähetettiin salakirjoituksella, numeroina, jotka tulkittiin salaisen avainsanan avulla. Salakirjoitusviestejä alkoi helmikuussa tulla tuhkatiheään.
Porajärvellä ja Repolassa oltiin hyvin tietoisia Itä-Karjalan tilanteen kehittymisestä ja 22. helmikuuta kapteeni Zachari välitti Sortavalaan tiedon Pohjois-Venäjän valkoisen armeijan hajoamisesta ja Arkangelin joutumisesta bolshevikkien käsiin. Jo parin päivän kuluttua Porajärvelle saapui punaisia pakenevia Pohjois-Venäjän armeijan rippeitä, 30 upseeria ja 150 miestä, kahden päivän päästä vielä toinen samansuuruinen joukko. Lisää sotilaita ja siviileitä oli matkalla Repolaan.
Zachari kysyi, mitä hän tekee pakolaisten kanssa ja pyysi samalla lisävoimia. Miesten lisäksi komennuskunnalta puuttui talvivarusteita, suksia, ruokaa, panoksia, hevosia ja ensiaputarvikkeita, siis lähes kaikkea.
Zacharille lähetettiin käsky riisua pakolaiset aseista ja luvattiin avuksi miehiä Salmin rajavartiostosta. Ennen kuin nämä ehtivät paikalle, bolshevikit aloittivat hyökkäyksen Soutjärven etuvartioasemaa vastaan 600 miehen voimalla.
Soutjärvellä oli suomalaisilla vain 17 miehen kenttävartio, jolla oli yksi konekivääri. Suomen puolelle paenneilla sen sijaan oli aseistusta riittämiin, konekivääreitäkin 15. Internoitavaksi määrätyt Pohjois-Venäjän armeijan upseerit ja sotilaat – näistä sotilaista useimmat olivatkin karjalaisia – torjuivat komennuskunnan kanssa 28.2. punaisten hyökkäyksen. Puolustajat selvisivät tappioitta, hyökkääjiä kaatui kuusikymmentä.
Sen sijaan apujoukko osoittautui ongelmaksi. Salmista oli lähetetty Porajärvelle 45 miestä, joista vain 32 saapui perille. Heistäkin 20 kieltäytyi lähtemästä rintamalle vedoten siihen, ettei heillä ole velvollisuutta lähteä Suomen rajojen ulkopuolelle.
Kaikki suomalaiset eivät siis olleet samalla kannalla kuin maan hallitus, jonka mukaan Repola ja Porajärvi kuuluivat Suomeen. Kapteeni Zachari joutui riisumaan kieltäytyneet aseista ja passittamaan niskuroijat takaisin joukko-osastoonsa.

Tampereen Rykmentti lähetti apuvoimia

Zachari sai lopulta kunnon apuvoimia, kun Tampereen Rykmentin ensimmäisestä pataljoonasta saapui vänrikki Vilho Levänen 85 miehen kanssa. Apu tuli tarpeeseen, sillä jo seuraavana päivänä vihollinen hyökkäsi uudelleen Soutjärvelle.
Tälläkin kertaa pääasiassa venäläiset hoitivat taistelun. Levänen katseli sitä näköalapaikalta, talon katolle pystytetystä konekivääriasemasta. Näköalojen ihailu päättyi äkkiä, kun konekivääriampuja vänrikin vieressä sai kuolettavan osuman.
Soutjärvestä oli tullut nyt koko Suomen mielenkiinnon kohde. Ulkoministeriöstä saapui juuri tieto, jonka mukaan Neuvostohallitus on kieltänyt joukkojaan ylittämästä Repolan ja Porajärven rajaa, kun bolshevikit hyökkäsivät uudelleen maaliskuun 7. päivänä.
Nyt kylän puolustus oli pelkästään suomalaisten varassa, edellisessä taistelussa kunnostautuneet venäläiset oli riisuttu aseista ja lähetetty Suojärvelle. Ennen lähtöään he opettivat vänrikki Leväselle kevyiden Lewis-konekivääreidensä käytön. Lahdesta asti oli vahvistukseksi saapunut harjoituskomppanioista koottu vänrikki Erik Oksasen johtama 120 miehen osasto.
Hyökkäys alkoi aamuviideltä voimakkaalla tykkitulella. Vihollinen saartoi kylän ja katkaisi yhteydet Porajärvelle ja lähikyliin. Voimakkaalla konekivääritulella suomalaiset pitivät asemansa. Yli kymmenen tuntia kestäneen taistelun aikana vihollinen ampui 800 tykinlaukausta kylään ja asemiin.
soutjarvi
Näistä tykinammuksista yksi koitui sotilas Eino Haaviston kohtaloksi. Kranaatti surmasi hänet ja hänen kanssaan kevyellä konekiväärillä ampuneen korpraali Kalle Järrin. Muita kaatuneita ei puolustajien asemista löytynyt.
Rykmentin komentaja everstiluutnantti Nicolai Tötterman kirjoitti päiväkäskyynsä: ”Kunnia nuorille sankareille, jotka uhrasivat elämänsä isänmaansa puolesta.”
Soutjärven taistelut eivät päättyneet tähänkään. Bolshevikit hyökkäsivät uudelleen 16.3. ja vaikka hyökkäys torjuttiin, suomalaiset katsoivat parhaaksi jättää asemansa Soutjärvellä ja Jänkäjärvellä. Tuo taistelu oli niin kiivas, että asikkalalainen lääkintäalikersantti Jalmari Hopeasalmi, joka oli palvellut jo lähes vuoden aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, pyysi ja myös sai pistoolin vyölleen.
Kuuden päivän päästä kylät miehitettiin uudelleen, kun Neuvostohallitus oli vetänyt joukkonsa pois. Jälkeenpäin venäläisten puolelta annettiin ymmärtää, että hyökkäykset olivat olleet vain Pohjois-Venäjän armeijan rippeiden takaa-ajoa.

Eino Haaviston viimeinen matka

Eino Haaviston ja Kalle Järrin ruumiit haluttiin toimittaa kotiseudulle haudattavaksi. Hopeasalmi kirjoitti Einon vanhemmille suruviestin ja järjesteli kuljetusta. Alkoi pitkä rekimatka Suojärven kautta Kitelään ja sieltä Laatokan jäätä pitkin Sortavalaan. Vasta lähes parin viikon päästä komennettiin Soutjärvellä jo 2.3. haavoittunut korpraali Lauri Ojanen saattamaan arkut Lahteen ja Karkkuun.
Juho Haavisto haki poikansa arkun Lahden rautatieasemalta ja totesi sen matkalla niin kolhiutuneeksi, että osti tilalle uuden. Siinä Eino Haavisto siunattiin 28.3.1920 Asikkalan hautausmaahan.
Uutta päärakennusta ei Haavistojen tilalle koskaan rakennettu. Vanhukset elelivät elämänsä ehtooseen pienessä sivurakennuksessa, joka vieläkin on pystyssä. Vanha päärakennus on aikoja sitten hävitetty, samoin on tila pirstottu moneen osaan.
Repola ja Porajärvi eivät lopultakaan tulleet osaksi itsenäistä Suomea. Syksyllä 1920 solmitussa Tarton rauhassa Suomi luopui niistä, kun sai omakseen tsaarin jo vuonna 1864 Suomelle lupaaman Petsamon.

Lauri Muranen



Tämä tarina perustuu Matti Kahtolan ja hänen äitinsä Sylvin – Eino Haavisto oli hänen enonsa – kertomuksiin, Asikkalan kirkonkirjoihin, Suomen historiaan 6. osaan, Isoon tietosanakirjaan vuodelta 1936, Suomen sotasurmat 1814–1922 -tiedostoon, vänrikki Ståhlhammarin muistikirjaan, Tampereen Rykmentin päiväkäskyihin sekä rykmentin 10- ja 20-vuotisjulkaisuihin.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Päijät-Hämeessä maaliskuussa 2002.