Kun uitto alkoi Kalkkisissa

Vuosi 2002 jäi historiaan Etelä-Päijänteen ja Kymijoen uiton päättymisvuotena. Tosin pieniä puueriä uitetaan saarista vastaisuudessakin, mutta perinteinen suuruitto päättyi kesän 2002 lopulla, kun viimeiset nippujonot soluivat Kalkkisten kanavasta kohti Voikkaata. Kyse ei ole mistään aivan vähäisestä tapahtumassa seudun vesiliikenteessä, sillä uittoa Kalkkisten koskessa ja kanavassa kesti ainakin 160 vuotta. Vääksyn kanavassa uitto loppui jo 1980-luvun jälkipuoliskolla.
Mihinkään historioihin ei näytä olevan kirjattu, milloin tukinuitto Päijänteellä oikein alkoi. Keski-Suomen ikimetsiä kuitenkin hakattiin Päijänteen pohjoispäähän nousseiden ja toisaalta Kymijoen varrella olevien sahojen tarpeisiin ainakin jo 1830-luvulla. Tukinuittaja Olavi Hämäläisen kerrotaan vuonna 1848 tuoneen 6 000 tukin suuruisen lautan Saarijärveltä Vuolenkosken Likolahteen Iittiin. Puuta oli uitettu pienissä lautoissa tätä ennenkin eikä Hämäläisen tuoma ollut ainoa tuon ajan suurlautta.
Lehtiuutinen vuodelta 1856 kuvasi liikenteen vielä vähäiseksi Päijänteellä: ”Sen aaltoja halkoo vain muutama tukkilautta ja muutama laiva.” Kovin paljon ei tukkilaittoja vielä tuohon aikaan voinut Päijänteellä kulkeakaan, sillä sahojen toiminta oli lailla ankarasti säännöstelty ja toisaalta yhden tukkilautan kuljettaminen jostain Saarijärven vesiltä Ummeljoen sahalle Anjalaan saattoi viedä kolme kesää, joista yksi kului Päijänteen ylittämisen Haapakoskelta – nykyiseltä Vaajakoskelta – Kalkkistenkoskelle.
Sama miesjoukko hoiti koko uiton alusta loppuun käyttäen vain pahimmissa paikoissa apuna paikallista työvoimaa. Päijänteen yli tukkilautta tuotiin varppaamalla. Pontuulle – tukista kootulle ponttonille – oli rakennettu vorokki eli pystykela, jota pyöritti hevonen tai kaksi. Hamppuköyden päässä oleva varppiankkuri vietiin veneellä köyden mitan päähän ja pudotettiin pohjaan. Hevosen kiertäessä köyttä vorokille siirtyi ponttuu ja sen perään kiinnitetty lautta eteenpäin kohti ankkuria. Sama toistettiin lukemattomia kertoja, ennen kuin lautta oli vedetty Päijänteen pohjoispäästä järven eteläpäähän.

varppaus
Suuria piirilauttoja varpattiin pontuulla, jossa vorokkia kiersi kaksi hevosta. Lautan keulassa kootaan paksua hamppuköyttä kiepille sitä mukaa kun vorokki vetää sitä ylös. Venettä tarvitaan varppausankkurin viemiseen seuraavaa varppausta varten. – Kuva Lennart Gripenbergin teoksesta Kymijoen Lauttausyhdistys.

Päijänteen tukinuittajat katsottiin jo sanomalehtiuutisen arvoisiksi vuonna 1862. Näin Hämeenlinnassa ilmestynyt Hämäläinen:
”Wiime perjantaina ja lauwantaina puhalteli tuuli wähän tuimemmasti Pulkkilan salmella tukin laskijoille, huhtoen haikua päästä polosten poikain; jotka kyllästyneinä ikäwään työhönsä toisinaan rupeawat riemun-juhlaa pitämään, ennen kuin Ummeljoelle pääsewätkään ja sitowat lauttansa kiini, tieten päiwiä kyllä piisaawan; mutta tuuli kuin aina on ahkera ollut, päästi puomit irti ja laski lautat walloillensa, joten tukit tulwanaan riensiwät ales Kalkisten koskesta, oikein hypellen ilosta itsekseen, niinkuin hyvin juotettu wasikka karsinasta päästyänsä.”

Toppeliuksen höyryvarppaajat

Tukkilauttojen hidasta etenemistä seurasi kesä kesän jälkeen komentosillaltaan Leopold Toppelius, Päijänteen ensimmäisen höyrylaivan, siipiratasalus Suomen kapteeni. Suomi aloitti liikennöimisen Anianpellon ja Jyväskylän välillä kesällä 1856. Vaikka laiva kulki Päijänteen päästä päähän vain kaksi kertaa viikossa, se ehti kesän mittaan ohittaa monta kertaa saman hitaasti varppiponttuun perässä liikkuvan tukkilautan.
Toppelius arveli, että höyryn avulla työ hoituisi helpommin ja nopeammin. Hän suunnitteli ja tilasi Päijänteelle pienen siipirataslaivan, joka varppasi tukkilauttoja höyryn voimalla. Toppeliuksen varppaaja aloitti työnsä kesällä 1863. Nimeltään se oli Ensimmäinen. Paitsi Päijänteen, se saattoi olla jopa maailman ensimmäinen höyryvarppaaja, koskapa sitä esiteltiin tekniikan lehdissä Englantia myöten.
Seuraavana vuonna Toppelius hankki jo toisen samanlaisen aluksen. Johdonmukaisuuden vuoksi se sai nimekseen Toinen. Alus rakennettiin Turussa, mutta purettiin sitten osiin, jotka tuotiin talvella rekikolonnassa Vähä-Äiniölle laivaksi koottavaksi.
Leopold Toppelius oli syystäkin ylpeä keksinnöstään. Hän kehui, että kun tukkilautan kuljetus Päijänteellä oli tähän asti vienyt koko kesän, hänen höyryvarppaajansa selvisi samasta tehtävästä 8–10 päivässä. Lautassa oli noin 6 000 tukkia.
Höyryvarppauksesta käynnistymisestä huolimatta Päijänteellä liikkui vielä vuosia myös hevoskierrolla toimivia varppaajia. Ne olivat myös pitkään 1900-luvulle käytössä pienillä järvillä esimerkiksi Vesijaolla, minne höyryalusta ei kannattanut viedä.

Suuri tukkiliike toi yhteisuiton

Sahateollisuus nousi kukoistukseen 1860-luvun alussa. Vuonna 1857 annettiin lupa höyrysahojen perustamiseen ja vuonna 1861 vapautettiin sahateollisuus kaikista rajoituksista. Sahoja perustettiin kaikkialle ja Päijänteen vesistön alueella olevissa pitäjissä syntyi suuri tukkiliike.
Asikkala ei tosin tästä liikkeestä päässyt osalliseksi, sillä pitäjän metsät olivat surkeassa kunnossa. Vuonna 1850 tehdyssä valtakunnallisessa selvityksessä todettiin, että tukkipuita oli Asikkalassa niukasti, Hämeen läänin puoleisessa osassa – pitäjän länsilaidalla – oli puutetta jopa poltto- ja kotitarvepuusta.
Mutta olihan uitossakin tekemistä. Lahteen perustettiin ensimmäinen saha jo ennen kuin Vääksyn kanava valmistui. Lauttaus Päijänteen yli ja uitto Kymijokea pitkin Kotkaan perustetuille sahoille muodostui niin vilkkaaksi, että vuonna 1873 aloitettiin yhteisuitto. Syntyi Kymijoen Lauttausyhtiö, myöhempi Kymijoen Uittoyhdistys.
Yhteisuitossa eri sahojen tukit uitettiin yhdessä ja eroteltiin vasta joen suulla oikeille omistajilleen.

Käkisalmesta Kotkan saarelle

Ei se yhteistyökään aluksi kovin yksinkertaista ollut. Yhteisuitto alkoi Pulkkilanharjun Käkisalmesta, jonne kukin toi puunsa miten tahtoi. Täällä uittomiehet ottivat ne haltuunsa, laskivat lautan vähitellen salmen läpi ja toivat Kymijoen niskaan Kalkkistenkosken yläpuolelle.
Kosken niskalla lautat täytyi hajottaa ja antaa tukkien uida irtonaisina pitkin virtaa. Ruotsalaisen Hopeaselällä ne koottiin jälleen lautoiksi, jotka varpattiin Heinolaan. Jyrängönvirrasta tukit laskettiin irrallaan, koottiin virran alapuolella jälleen lautoiksi ja hinattiin Vuolenkoskelle. Taas oli edessä lautan hajottaminen ja tukkien lasku irrallaan parikymmentä kilometriä Iitin Kirkkojärvelle asti. Siellä oli vuorossa lautan kokoaminen ja kiskominen Kyöperlän kosken niskalle, mistä tukit lopunmatkaa soluivat irrallaan virran mukana Korkeakosken kautta meren rantaan. Täällä ne eroteltiin lautoiksi, jotka vietiin Kotkan saarelle rakennetuille sahoille. Saarelle tai sen lähistölle nousi 1870-luvun viiden ensimmäisen vuoden aikana kaikkiaan yhdeksän sahaa.
Luonnollisesti Asikkala kuului alueeseen, jota Hämeenlinnassa ilmestynyt Hämäläinen ja 1890-luvulla Heinolassa aloittanu Jyränko seurasivat tarkasti. Ja jos Asikkalasta jotain kerrottiin yhdessä lehdessä, uutinen lainattiin nopeasti moneen muuhun, niin suomen- kuin ruotsinkieliseen sanomalehteen.

uittomiehet
Kalkkisten uittomiehiä vuosikymmenten takaisessa kuvassa. Kalkkisten kyläkirja luettelee kuvassaolijat: Armas Saarinen, Yrjö Kangas, Kalle Laakso, Fabian Nurminen, Riku Peltola, Sulo Honkanen, Onni Kangas, Viljam Honkanen, Juho Forsberg, Emil Lehtinen, Matti Siltala, Arvi Kangas, Santeri Karola ja Kalle Lindqvist. – Kuva kirjoittajan kokoelmista.

Heti ensimmäisenä yhteisuiton kesänä laskettiin Kalkkistenkoskesta 472 000 tukkia, kaksi kesää myöhemmin jo 915 000. Työtä oli paikkakunnan miehille tarjolla koko kesäksi. Käkisalmessa työskenteli viisi miestä, Käkisalmen ja Kalkkisten väliä seilasi 12. Kalkkisissa uitti 25 miestä ja siitä eteenpäin Heinolaan asti tarvittiin 36 miestä. Ja tarvittiinhan hevosiakin, sillä lyhyet välit varpattiin hevosvorokilla.
Myöhemmin yhteisuitto laajeni ensin Äänekosken ja Haapakosken väliselle osuudelle, sitten uittoyhtiö otti hoitaakseen myös Päijänteellä tapahtuvan lauttauksen ja lopulta yhteisuiton piirissä oli koko Päijänteen vesistö.
Vesijärven sahat tosin hoitivat omat puunsa. Aluksi tukit pääsivät kulkemaan Vääksyn kanavan läpi. Kun sen käyttö kiellettiin, rakensi August Fellman, joka parhaimmillaan omisti kaksi sahaa Lahdessa, rullaradan Vääksyn harjun yli. Tukit hinattiin harjun päälle höyrykoneen voimalla, painovoima hoiti ne alas Vesijärveen.
Kalkkisessa uittomiehet pääsivät käyttämään kanavaa vasta vuonna 1964, jolloin valmistui nykyinen nippulauttojen mitoilla tehty sulkuallas.
Tässä oli lyhyt esitys uiton alkuvaiheista Päijänteellä ja Kymijoella. Nyt kun tuo yli 160 vuotta kestänyt kuljetustapa on jäänyt historiaan, olisi korkea aika koota kaikki uittomuistot ja tarinat talteen jälkipolville.


Lauri Muranen



Tämä tarina on alunperin julkaistu Päijät-Hämeessä 30.12.2002.