Puiset rattaat

Puiset rattaat, puiset rattaat
noi oli huonot kulkemaan:,:
kulki ne vähän alamaata
ylämaata ei ollenkaan:,:

Nämä olivat vanhan polskan sanat ja haluttiin niillä herjata puisia rattaita, sitten kun ne aikansa eläneinä olivat jääneet syrjään uusien tulokkaiden tieltä. Niinhän se aina on ollut: ”Kun Mauri on tehtävänsä tehnyt, Mauri saa mennä.” Puiset rattaat olivat kuitenkin aimo askel pyörillä kulkeviin ajoneuvoihin sapilaiden ja muiden maassa laahaamalla ajettavien aisojen ja lavojen aikakaudella. Niiden rakenteellisesta kokoonpanosta johtui se, että ne pahan äänensä tähden olivat huonossa maineessa. Ja jos niitä ei usein ja riittävästi rasvattu, ne saattoivat ”haukkua” ajomiehen suut silmät täyteen.
Ja jos se edes olisi tapahtunut kahden kesken oltaessa ja neljän seinän sisällä niin sen olisi ymmärtänyt. Mutta siitäkös ne hyväkkäät välittivät. Juuri kun oli tultu ihmisten lähelle, saattoivat ne senkin syötävät huutaa: ”tervaahan joit, joit, joit”. ja välttyäkseen tällaisista aivan aluttomista solvauksista kulkivat ajomiehet rattaittensa rinnalla maantien ojissa ja heittelivät sieltä sammakoita niiden kitaan.
Joskus sentään saattoivat puiset rattaat tuottaa ajomiehelleen kunniaakin. Tämä tapahtui useimmiten syksyisin, kun rattaissa kuljetettiin jyväkuormia, jolloin se saattoivat vastaantulijalle ylpeästi ärähtää: ”rukiit ne on”, vaikka kuormana oli hallan panemaa sekulia. Ilmoitus oli siinä määrin imarteleva, että ajaja hetkeksi unohti sammakoiden etsimisen.
Puiset rattaat ovat pahan ”suunsa” tähden niin tyystin hävinneet, että Vesivehmaan Mierolan herrastuomarilla lienee enää yhdet sellaiset ja hänen entisellä penkkikaverillansa toiset, joilla tämä vuosisadan vaihteessa ajeli lantaa pellolle. Yleensä puiset rattaat työrattaina olivat käytössä vielä köyhinä vuosina. Ja niiden jälkeenkin kunnes pystyttiin parempia hankkimaan. Kirkkokärryinä ja juhlakäyttöä varten oli varakkaammilla talonpojilla lankkaarit tai kaleissit. Niissä oli rauta-akseli ja raudoitetut pyörät mutta ei linjaaria. Kori riippui vahvojen nahkahihnojen varassa. Kori oli upeasti topattu ja kärryt kokonansa hienosti maalattu. Niiden jälkeen tulivat rillat, kiesit, nappula- ja pinnarattaat, joita jo nykyinenkin sukupolvi muistaa.
Unohtaa ei sovi linjaarittomia häkkirattaita n.k. keuhkokärryjä, joilla on lukemattomat markkinamatkat tehty ja monen kukan laulu katkaistu, porsaista puhumattakaan. Viimeksi mainittujen tuoksu kuuluu välittömästi keuhkokärryjen kautta markkinatunnelmaan.
Entisajan markkinakuvaan liittyvät vielä vilposet. Ne olivat semmoisten markkinamiesten ajopelit, joilla ei ollut markkinoille mitään viemistä. Lantakärrien kori vaan otettiin pois ja asetettiin sopivasti vahva vippalauta, jonka päällä hajasäärin istuttiin.
Ja onpa sitä täällä, kuten kehittyvässä yhteiskunnassa ainakin, kokeiltu ja yritetty keksiä jos jonkinlaista ajopeliä, vaikka toistaiseksi onnistumatta. On ajettu risuäkeellä jouluaamuna muun kirkkoväen ohella kirkolle ja jyrällä naapuripitäjässä olleen morsiamen kotiin. Mutta toistaiseksi eivät nämä ajopelit ole saaneet yleisempää kannatusta, vaikka aikanaan niihin kyllä kiinnitettiin melkoinen huomio.
Tällä hetkellä lienevät kevyet tuulokselaisetkin, joita oli joka talossa, romuksi ajettuna talojen nurkissa. Pois pelistä ovat myöskin pitkät aisat, jotka kuormakärryinä palvelivat pitemmän ajan kuin mikään muu kärrymuoto. Ne olivat laahaavien ajopelien parannettu malli. Pyörät vain olivat ilmestyneet alle. Kuorman tekeminen pitkille aisoille kysyi taitoa ja tottumista; joka sen osasi hyvin tehdä, hänen arveltiin osaavan tehdä muutakin.
Maatalouden motorisoituminen on ovella. Mitä sitten tai sen jälkeen seuraa, sitä on vaikea käydä ennustelemaan, eikä ole tarviskaan. Elämme autojen, traktorien, lentokoneiden ja helikoptereiden lumoissa, jota tehostavat kumipyöräiset kuormakärryt, polkupyörät ja kinnerit.
Mutta loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että semmoista ajopeliä ei ole eikä koskaan tule olemaan, joka pystyisi lyömään sen ajopelin ennätyksen, jolla Myllykselän mies kauan sitten ajeli. Hänellä oli asioita hoidettavana Lapin tietäjän luona, kun jouluaattona tunsi koti-ikävän ankarana vaivaavan. Tietäähän sen semmoisena päivänä.
Kun mies valitteli ikäväänsä, lupasi tietäjä toimittaa hänet kotiinsa joulusaunaan, jos saa palkaksi mustan härän navetan ovipielestä. Mies lupasi härän, kun ei uskonut tietäjän pystyvän lupaustansa täyttämään. Tietäjällä oli kolme poikaa, joilta hän tiedusteli, kuinka nopeasti kukin heistä voi lentää. Ensimmäinen sanoi lentävänsä niin kuin koirasteeri, toinen niin kuin pyssyn luoti ja kolmas niin kuin ihmisen ajatus. Nopein pojista sai tehtäväkseen lennättää miehen kotiinsa ja niin lähdettiin. ”Lakkini putos”, sanoi mies. ”Vastakos siitä nyt sanot, seitsemän kirkon ohi jo tultiin.” Ja niin mies oli kotitunkiolla, mutta musta härkä navetan ovipielestä oli myös kadonnut.
Se oli kyytiä se, sanoi Sormusen Eemeli.

Einar Toppola

Julkaistu Lahti-lehdessä 23.7.1949.