Mies musta, leipä valkea

– Nouskaas pojat riihelle, että töihinkin päästään.
Näin kuului aamuherätys, eikä sitä vastaan mukistu, koska pidettiin, että riihenpuinti kuului puhdetöihin, joka oli tehtävä lisätöinä ennen aamiaista. Kiireesti vaan riihitamineet ylle ja riiheen. Kun oli saatu puolet puiduksi, saatiin aamukahvi, joka tuotiin riiheen. Aikaisemmin lienee tarjottu puuroa, koska riihen viimeistä parsiparia sanottiin puuropariksi. Kun suorat oljet oli saatu ulos, kannettiin ne latoihin, pehkut puitiin lupuilla ja survottiin tai leikattiin silpuiksi, pahnaus puhdistettiin ja viskottiin ja jyvät vietiin aitan hinkaloon. Aikana, jolloin vielä ei ollut koneviskureita, toimitettiin jyvien puhdistus käsiviskimen avulla. Viskattavat jyvät painavina lensivät seinälle ja ruumenet jäivät keskilattialle. Oikein kätevät viskaajat toimittivat viskaamisen kourulapiolla, jolloin työ kävi nopeasti.
Jotta riihi saatiin nopeasti lisätöinä puiduksi oli välttämätöntä, että siellä oli täysin tottunut riihiväki. Ruisriihellä tarvittiin kaksi julistamaan, kaksi puimaan, yksi sietöä tekemään ja yksi olkia sitomaan. Sama määrä väkeä tarvittiin toukoriihille, mutta työ niillä oli raskaampaa. Kun isoimmissa taloissa puitiin kaksikin riihtä yhtäaikaa, täytyi puintiväkeäkin olla puolta enemmän. Jos talossa ei ollut tarpeeksi puintiväkeä, otettiin riihimiehiä, jotka saivat palkaksi kapan rukiita riiheltä.
Aamiaisen ja päivällisen välillä riihet ahdettiin uudelleen niin, että iltapäivällä ne jo saatiin lämpiämään. Näin tehden riihet eivät päässeet jäähtymään ja vilja kuivui niissä hyvin niin että yhdellä riihellä voitiin viikossa kuivata ja puida kaksi riihellistä viljaa.
Syksyisin puintikauden alussa otti isäntä tai joku muu tulen käsittelyyn ja viljakuivatukseen perehtynyt mies riihet haltuunsa. Hän nukkui yönsä riihessä pieni olkikupo vuoteenaan ja katseli varjojen leikkiä tulen hiljaisessa kajossa. Hän ahtoi riihet, sitoi oljet, teki luudat, liuhtoi ja piti puhtaana riihet ja ympäristön sekä korjasi ja kunnosti puintikaluston. Niin, niin – kesän leski, talven leski, syksyllä miehen morsian. Puintikausi kesti noin kolme kuukautta; ensin puitiin viljat, sitten loukutettiin pellavat ja hamput ja lopuksi survottiin vielä silputkin.
Riihen kautta virtasi taloon niin syötävät kuin myytävätkin viljat, riihen kautta tuli elämää ja valkea leipä. Työ siellä oli terveellistä ja miellyttävää, eikä nokeentumisesta ollut väliä. Riihessä ei kiroiltu eikä vihelletty, koska tuli ei pitänyt siitä. Riihessä säilytettiin vainajatkin, ennen kuin ne vietiin siunattuun maahan.
Vuoden sato ja talon arvo arvioitiin riihiluvun mukaan. Neljäsosa manttaalin talossa saatiin vuosittain noin 20 riihtä rukiita, 10 kauroja, 4 ohria, 1 herneitä ja 1 pellavia ja hamppuja. Neljäsosa manttaalin suuruisena pidettiin taloa jossa oli peltoa ja luonnon niittyä 16 panninalaa. Panninala maa-alayksikkönä oli yhtäkuin 30 kapan kylvöala peltoa; tai niittynä alue, josta saatiin 4 kuormaa heiniä. On huomattava, että peltoala oli kokonaan viljankasvulla ja että lisäksi saatiin paljon viljaa kaskiviljelyllä, joka edellisinä vuosisatoina, varsinkin 1700-luvulla oli maan yleisin viljelystapa. Mainitulla sataluvulla olivat viereisten kylien metsät poltettu niin tarkkaan, että rakennuspuutkin niihin oli tuotava takamaista ja kaukaisista saarista, joissa metsät olivat säilyneet.
Muutamissa taloissa ei riihipuita ollenkaan katkaistu lyhyiksi, vaan poltettiin rangan mittaisina päikseen uunissa ja sitä mukaa kun ne lyhenivät työnnettiin niitä, kunnes ne lopulta kokonaan sopivat uuniin. Vähä-Äiniön Yttölässä oli Heikki-vaari riihenkuivaajana. Isäntä oli aamulla lähtenyt kaiken muun väen kanssa Karaniemen kaskihalmeelle ohranleikkuuseen. Saatuaan työnsä hyvään alkuun istahti isäntä pientareelle, nojasi aitaan ja torkahti siihen. Yhtäkkiä hän kuuli kutsun: isäntä! Hän katseli ympärilleen ja kun ei näkynyt ketään torkahti uudelleen. Jälleen kuului kutsu: isäntä! Nyt hän heräsi täydellisesti, aavisti jotakin ja lähti kotiin. Täällä Heikki-vaari nukkui polvet pystyssä riihipihalla ja rangat riihen uunissa olivat palaneet ja pudonneet permannolle, jossa jatkoivat palamistaan. Tulipalon vaara oloi vältetty.
Tonttu- ja haltiatarinat liittyvät välittömästi entisajan kansanälämän kuvaan. Edellinen on haltiatarina, joka osoittaa, että yhteys kotiin on olemassa. Seuraavat kaksi riihenpuintiin liittyvää tonttutarinaa kertovat tontun halusta auttaa talonväkeään.
Vähimaan Sipilässä oli menty köyrymaanantaina riihelle. Työ ei oikein tahtonut luistaa; oltiin väsyneitä ja haluttomia. Tonttu huomasi tämän ja heitti hetken päästä rommilekkerin riihen ovesta sisään. – ”Mistäs tuon nyt toit”, kysyivät riihimiehet, johon tonttu naurahtaen vastasi: ”Hämeenlinnast Runsaan puodist”. Outoa tässä tarinassa oli se, että oli menty riihelle Mikonpäivän köyrymaanantaina, jolloin ei töitä tehty ja josta sanottiin: ”Köyry se on köyhälläkin, vaivasellakin Jumala”. Maakesken Häkkilän isäntä ja riihimies pudottivat sitomia parsilta. Riihimies sanoi: aivan kylmiä jyviä tuli niskaani, johon isäntä murahti: pidä suusi kiinni. Tonttu oli tuonut jyviä ahdokseen, eikä ne olleet ehtineet lämmitä.
Riihen parsien kolina ja tahdikas puinti kuuluivat syksynn kaejassa aamuilmassa kauas ympäristöön. Nauriit ja lantutkin tajusivat riihen kolinan kuullessaan kesän olevan loppumassa ja rupesivat nopeammin kasvamaan.
Kerran kauan sitten kulkija vaelsi riihen ohi, jossa yksinäinen mies puida kolisteli viljojansa. Kulkija katsoi riihen ovesta sisään ja lausui: ”Yksin täällä isäntä vaan pui riihtä”. Riihestä vastattiin: ”Kylhän sitä yksinkin pui, kun on mitä pui”. Kulkija ei silloin tajunnut vastauksen arvoa. Vasta myöhemmin on selvinnyt, että se oli tyytyväisen miehen kiitos siitä kun oli mitä pui.

Einar Toppola

Lahti, lauantaina elokuun 20 p:nä 1949