Kauppamatkoja ja seikkailuja

Kun nykyajan Ihminen lähtee kaupunkiin ostoksille ei hänen tarvitse ottaa mukaansa muuta kuin vahva nippu seteleitä. Kun entistän ihminen halusi tehdä saman matkan täytyi hänen ottaa mukaansa paljon evästä ja aikaa, sekä kuorma tavaraa jolla maksoi ostamansa tavarat, sillä kauppa oli vaihtokauppaa, tavara vaihdettiin tavaraan. Rahaa, joka Suomessa alkuaan on merkinnyt oravannahkaa, ei kaivattu niin kauan kuin jokainen talous tuotti kaiken mitä se tarvitsi.
Kalle Henrikki Asikkalan Myllykselästä, oli tällaisella kauppamatkalla Turussa. Kun hän oli saanut kaikki asiansa toimitetuiksi meni hän illan suussa krouviin ja taisi siellä hiukan flirttailla palvelustytön kanssa. Tätä eivät kuitenkaan muutamat paikalla olleet turkulaispojat jaksaneet sulattaa, vaan haastoivat riitaa Kalle Henrikin kanssa ja täyttivät päälle. Kalle Henrikillä oli kuitenkin eväskirstun avain nyrkissä ja kun hän sillä pudotteli niin se oli tipa ja laaki. Turkulaiset hakivat apuakin kaupungilta ja ovelta näyttivät: "se on toi suuri mies", mutta Kalle Henrikki jäi kun jäikin lopulta yksin krouvitupaan. Seuraavana aamuna lapioitiin kourulapiolla verta pois krouvin lattialta.
Kun Kalle Henrikki lähti kaupungista oli krouvin palvelustyttö tulliportilla vastassa. Hän oli pannut hynttyynsä kelkkaan, jonka sitoi nuorasta reenperään kiinni, istui itse kelkkaan ja sanoi: "an hurist". Kun oli jonkun matkaa ajettu, katkesi kelkannuora ja tyttö jäi tielle huutamaan "Heikkum
Heikkilin lenkkum katkes". "Anna katketa" tuumi Kalle Henrikki ja
roiskasi hevosta ohjasperillä ajaen tiehensä ja lauloi:

"Kun se ol vasten tahtoan niin hyvästi nyt jää, ethän sinä minun
tähten paremmistas jää".

Kalle Henrikin suuret voimat nähtiin kerran Porvoon matkalla, jonne oltiin viemässä lankkuja ja lautoja. Ahtaassa kauppiaan pihassa, jossa oli hevosia ja kuormia vieri vieressä hän otti kymmenen leiviskän suolanakin kumpaankin kainaloonsa Ja kantoi ne rekien ja kuormien yli omaan rekeensä. Kotimatkalla, Levannolla istui syöttöpaikan isäntä tuvan permannolla ja vaati vetämään käsikapua. Kalle Henrikki istui vetämään ja veti niin, että isäntä keränä lensi hänen ylitsensä ovesta ulos ja suuri kappale hänen housuistaan jäi osoittamaan, että hän oli niistä naulattu lattiaan kiinni.
Eräältä kauppamatkalta tuotiin turkulainen tyttö emännäksi Kurhilan Mäki-Hoimelaan. Hänestä tuli suuren lapsilauman äiti; joukossa yleni myöskin kolme yritteliästä poikaa, joista jokainen perusti Helsinkiin oman lihakaupan. Keskimmäisen pojan jälkeen jatkavat hänen lapsensa F. Heinon perillisten nimissä isänsä perustamaa hyvin huomattavaa tukkuliikettä.
Asikkalan ja lähiympäristön kauppa jakaantui eri kaupunkeihin siten, että puutavara, lankut ja laudat vietiin Porvooseen ja vaihdettiin siellä suolaan ja rautaan. Kaupantekijäisiksi saatiin savipiippuja, joiden osia vieläkin löytyy pelloilta ja vanhoilta asuinpaikoilta.
Missä yhteydessä on sanottu: halkes kun savipesä Porvoossa, ei ole kulkijan tiedossa, enempää kuin sekään, olivatko savipiiput kotimaista vaiko ulkomaista valmistetta. Pellavat ja hamput vietiin Kokkolaan, paitsi silloin kun niitä oli vähän, muun tavaran ohella Turkuun, jossa käytiin Heikin markkinain aikana. Koira juoksi yhden yön kuluessa Turusta kotiinsa; nähtiin viimeksi iltahämärissä ja löydettiin seuraavana aamuna kotitunkiolta kuolleena. Ilmeisesti oli matka ollut liian voimia kysyvä.
Myöhemmin tekivät jotkut yrittäjät kauppamatkoja Kuopioon, josta ostivat tiinuihin savolaista voita, jonka myivät Helsingissä, mutta joskus myöskin Pietarissa.
Tällaisilla pitkillä matkoilla on hyvä syöttö- tai majapaikka, jossa on lämmin tupa ja ystävällinen isäntäväki, todellinen keidas, joista kuitenkaan ei ole tiedossa sen ajan matkamiesten muistoja. Vuosisadan vaihteessa olivat Kukkilan Vataja, Vesivehmaan Kivistö, Pulkkilan Eskola ja Kurhilan Vanhakevari erittäin suosittuja syöttöpaikkoja. Kulkijan mieltä lämmittävät muistot monista hyvistä majapaikoista: erikoisesti muisto Vehkajärveltä, jossa sai kylmästä tulleena nukkua lämpimän siistin tuvan honkapöydälle valmistetulla vuoteella.
Että maalaistuotteille ei ollutmaaseudulla ostajaa johtui siitä että maakauppa oli kiellettyä osittain jo 1300-luvulta ja täydellisestiKristoffer kuninkaan maalailla 1440-luvulta. Kielto uusittiin Ruotsin valtakunnan laissa vuonna 1734 ja kuuluu: Älköön kukaan maalla pitäkö kauppamlehentavaraa kotonansa myytävänä tahi kuljettako sitä kylästä kylään kaupaksi. Älköön myöskään maalla ostettako maatavaroita siellä tai kaupungissa myytäväksi; joka sen tekee, menettäköön ensimmäiseltä kerralta tavaran ja siitä ottakoon kuningas yhden, ilmiantaja toisen ja lähin vaivaishuone kolmannen kolmanneksen. Jos hän useammin siltä tavataan vetäköön lisäksi sakkoa kaksikymmentä talaria.
Vasta 1800-luvulla alettiin ymmärtää, että maakauppaklelto suosi kaupunkien porvaria maalaisten kustannuksella. Tämän vuoksi hallinnollisella asetuksella vuodelta 1859 myönnettiin oikeus maakaupan harjoittamiseen paikassa joka oli vähintäin 50 virstan päässä lähimmästä kaupungista. Sen jälkeen maakauppakieltoa vähin erin lievennettiin ja 1870 lopulta kumottiin.
Maakauppakiellon asteittainen kumoaminen sattui köyhien vuosien kahta puolta, jolloin nähtiin, että pellon kyntäjä ja kylväjäkin voi kuolla leivänpuutteessa nälkään. Kun maakauppa pääsi joltiseenkin alkuun lienee joku nousukas innoissaan kehaissut: kauppa se on joka auttaa, eikä rengin virka, joka jäi iskulauseena kiertämään. Samoin kuin: rahalla on taivaallinen voima, jolla pääsee helvetin portille asti. Ja kun vielä nähtiin nuori kauppias pyhäpukuisena puodissaan niin laulettiin:

Puolipoika se puodissaan on
kuin iso herra,
ankkurikello taskussa
ja vitjat viisin kerron.

Tulos oli se, että tuskin oli montakaan miestä joka ei jonakin ikäkautenaan haaveillut kaupasta ja sen tuottamasta hyvinvoinnista ja juuri sen ajamana lähtenyt lampaan ja vasikannahan ostimatkalle. Mutta kanniskeltuaan muutaman ajan haisevia nahkoja oli tullut järkiinsä ja jättänyt koko homman Hasalan Jussin ja Nahka Antin tehtäväksi, koska ne miehet osasivat sen ammatin paremmin.

Oikaisu: Edelliseen kirjoitukseen on pujahtanut pari painovirhettä. Otsikon: Ei kananpoika tuulessa pahene sanotaan olevan kuhmolaisen; pitää olla kuhmalainen, koska.se on Kuhmoisissa sanottu. Rippikoulupojalla sanotaan olleen rantasalmelaisen piipun; pitää olla rantsalmelainen, koska vain sen nimisiä tai valmisteisiä piippuja tiedetään olleen olemassa.

Einar Toppola



Lahti 22.8.1949