Kaupasta ja vähän rahastakin


Maakaupan vapautuminen oli suurin uudistus, minkä maaseutu on koskaan saanut. Ja kun samaan aikaan raha lopullisesti vakautui, olivat kaikki mahdollisuudet olemassa. Maan rahalaitos oli läpikäynyt pitkäaikaisen, monessa suhteessa tappiollisen kehitysvaiheen. Mutta kun vuonna 1877 annetulla lailla määrättiin, että maamme rahalaitoksen perustana on oleva kulta ainoana arvonmittana, niin raha lopullisesti oli saatu vakautumaan. Sodat ovat, huolimatta siitä käydäänkö niitä lähellä tai kaukana, rahalaitosten pahin turmio, se nähtiin vuosina 1808–09 käydyn, samoin kuin myös Krimin sodan aikana, vaikka meillä ei silloin ollut edes omaa rahaa. Se nähtiin suursotien seurauksena, jotka ovat saattaneet koko maailman rahalaitoksen romahdusmaiseen tilaan.
Ennen on puhuttu kauppamatkoista, joita tehtiin merenrantakaupunkeihin. Nyt olivat näitä matkoja ruvenneet myöskin tekemään karjaborgarit (porvari), karjakauppiaat. Näiltä matkoilta tuotiin ensimmäiset tuontitavarat: kahvia, sokeria, sikuria ja venäjän lehtitupakkaa sekä pieni ylhäältä riippuva tasapainovaaka naulan punnuksineen, josta voitiin irrottaa osa puolen naulan ja neljänneksen punnitsemista varten. Kahvi ja tupakka maksoivat kumpikin 60 penniä naula ja sokeri 40 penniä. Kun nyt naapuri tuli ostoksille ja osti vienterin kutakin lajia ja 10 pennin sikuritopan sai hän puolet markasta vielä takaisin Vienteri oli neljännes naulaa ja naula yhtä kuin 425 grammaa. Vienteri oli tavallinen määrä, mitä sen ajan ostoja kerralla osti. Vielä on elossa ihmisiä, jotka näkivät silloisen kuntakokouksen esimiehen kauppias K. F. Gustafsonin puodinkatossa Kurhilassa po. mallisen vaakan ja kenties ostivatkin sillä punnittua tavaraa. Toinen samanlainen vaaka on Henrik Haanokin perillisten hallussa. Hän harjoitti 1870–80 vaiheilla kesäisin laajaa karjakauppaa ja kuljetusta Jämsästä, Kuhmoisista ja Padasjoelta Helsinkiin, ostaen vuosittain noin 500 päätä, niinkuin ammattikielellä sanotaan, mitkä 50 eläimen ryhmissä maanteitse ajettiin Järvelään, jossa ne lastattiin rautatievaunuihin Helsinkiin vietäviksi.
Karjanajo oli rankkaa hommaa. Ja vaikka maantiet asutuilla seuduilla ja viljelysten kohdalla olivatkin aidatut kujanteiksi, joka helpotti kuljetusta, oli aitaamattomilla metsätaipaleilla sen sijaan monenkertaiset vaikeutensa. Monasti syöksyi karja hännät ojossa metsään paarmoja ja kiitiäisiä pakoon ja silloin alkoi karjan koossapitämiseksi maratonjuoksu, josta oli leikki kaukana. K. A. Boman’in karjanajaja oli jossain Kärkölän metsätaipalella suorittanut kuuman maratonin, jonka jälkeen hän istuutui vatsaansa pidellen maantienluiskalle ja arveli, että kaikki juoksut hänen kohdaltaan taitavat nyt olla juostu. Kun karjan kulkiessa ei ollut aikaa arvailuihin, otti karjanomistaja kukkaronsa, josta kaatoi miehen hattuun rahaa sanoen: ”Jos kuoletkin, niin et köyhänä kuole.”
Kauppa on kahden ihmisen välinen sopimus tavaran siirtymisestä toiselle. Alkuaan tavara vaihdettiin tavaraan. Myöhemmin tuli raha vaihtovälineeksi, jonka ostaja vaihtoi kauppiaalta saamaansa tavaraan. Kuluneen vuosisadan alussa arveltiin, että toinen sopimuspuoli, kauppias on kaupassa tarpeeton. Ja, että perustamalla kaupan ja liittymällä muiden ohella siihen jäseneksi voi siellä aivan kuin kaupan omistajana myydä tavaraa itsellensä. Mutta sieltä puuttuu toinen sopimuspuoli, toinen ihminen, siellä ei siis ole sitä persoonallista tuntua, jonka tapaa yksityiskaupassa, joka merkitsee aika paljon. Voidaan sanoa, ettei persoonallisuudella ja suhteilla ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Kenties ei. Katsotaan. Yksityiskauppiaan ajama kauppatavara kuorma hipaisee vahingossa portinpieleen, jolloin kahvisäkin kulma repeää ja osa kahvista valuu rapaiseen maahan. Jokainen joka sen näki tunsi henkilökohtaista myötätuntoa sattuneen vahingon johdosta, joka kohtasi kauppiasta. Osuuskaupan ajomiehelle tuli sama vahinko, mutta kukaan ei tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan, koska kahvit eivät olleet hänen; ja kun lisäksi tiedettiin ettei niitä persoonallisesti omistanut kukaan niin koko tapaus ei tehnyt sitä vaikutusta, jota tunnettiin yksityiskauppiaalle sattuneen vahingon johdosta.
Kun osuustoiminta on karkoittanut kaupasta persoonallisuuden ja antanut tilalle persoonattomuuden tuntuu siltä, sanottakoon se suoraan, että se, kenties tahtomattaan on sosialisoinut kauppansa ja tällä teolla muokannut käsitteitä vastaisille samantapaisille pyrkimyksille.
”Lopun merkkiä kaikki” tuumi entinen akka, jolle ukkonsa, uusien mittojen ja painojen voimaan tultua, oli kertonut sellaisen ihmeen, että kaupassa myytiin kilottain lihaa ja liiterittäin herneitä.
Asikkalan ensimmäisistä kauppiaista muistetaan ennen mainittu Gustafson Kurhilassa. Hänellä oli rinnalle ulottuva täysparta. Oli Loviisasta kotoisin ja hallitsi melko hyvin suomen kielen, sikäli kun hänen kirjoittamistaan kuntakokouksen pöytäkirjoista voi päätellä. Ahman Vesivehmaalla hallitsi myös molempia kotimaisia kieliä, oli kokoisin jostain ruotsalaisasutuksen rajalta Etelä-Suomesta. Anianpellossa ja Vääksyssä olivat lyhyemmän ajan kauppiaina Vienius ja Skogberg, joista viimemainitulla oli kauppa myöskin Kirkonkylän Heikkilän talossa Mauno Suntiolan navetan paikalla. Kirkolla oli vielä Simolinin kauppa Akseli Laukkalan navetan paikalla sijainneessa Apon talossa ja Harjun kauppa Pappilan ja Suntiolan rajalla vastapäätä Pohjosen kauppaa; sekä vielä Förstenin kauppa Raittikaivolla, jonka omistaja tahallansa poltti. Kaupoissa myytiin siihenkin aikaan pullo-olutta, jossa oli korkeampi prosentti kuin nykyisessä kaljassa, mutta siitä toisessa yhteydessä.
Anianpellon kylässä Kedon ja Väinö Laakkalan talojen kohdalla oli maantiessä pieni tuskin huomattava töyry. Tällä töyryllä taloja vastapäätä oli vieri vieressä kymmenkunta pientä aitan tapaista kioskia muistuttavaa rakennusta, joissa oven paikalla oli myyntipöydäksi laskettava luukku. Aitat kuuluivat kylän talollisille, jotka ne olivat rakentaneetkin, tarkoituksella saada niiden kautta osansa tuloista minkä markkinat kylälle tuottivat. Porvoolaiset kauppiaat vastavierailulla ollessaan maksoivat niistä hyvän vuokran, kun saivat tavaransa suojaan ja samalla hyvän myyntipaikan. Markkinat pidettiin kioskien ja talojen välisellä alueella, jossa siihen aikaan oli enemmän tilaa, sillä Kedon talo oli kauempana maantieltä. Karjan myyntipaikkoina olivat vuorotellen kioskien takana olevat pellot.
Anianpellon markkinat olivat tavallisesti kolmantena Heinolan markkinapäivänä lokakuussa. Markkinoille tuotiin myytäväksi kankaita, valmiita vaatteita ja rihkamaa sekä pientä teuraskarjaa. Pieneläjät ostivat markkinoilta ruokataloutensa lisäksi teurasmullikoita, kehuen niiden sentään olevan halvempaa syötävää kuin Viaporin kiertäjät (silakat) ja nahka tuli kaupan päälle. Viipurin rinkilät ja sipulit olivat tavaraa, joita jokainen osti ja söi suun täydeltä niin, että koko markkinapaikka tuoksui sipulille ja rinkilälle. Komeljanttaria ei Anianpellossa koskaan nähty. Oliko se niin ettei niitä siihen aikaan ollut, vai tiesivätkö että raha venyy asikkalalaisen hyppysissä ennen kuin se keinottelijalle lähtee.
Aleksis Kivi kertoo käyneensä Anianpellon markkinoilla ja nähneensä siellä ”Ihanaisen immen, nuoren Hämeen tyttären”. Näky oli hänestä niin kaunis, ettei hän ”elon saarel tääl” uskonut enää niin kaunista näkevänsä. Kenpä tämä tuntemattomaksi jäänyt kaunotar lienee ollut, se on ikuisiksi ajoiksi jäänyt hämärän peittoon. Hän on kuitenkin tahtomattaan kiinnittänyt suuren runoilijan ja klassikon huomion, josta koko Hämeen heimo on ylpeä.

Einar Toppola

Lahti 8.10.1949