Sortovuosilta Asikkalassa

Passiivista vastarintaa ja periaatteen miehiä

Kurhilan kyläkauppias Karl Gustafsson joutui keväällä 1903 vaikean paikan eteen kuntakokouksen puheenjuhtajana. Hämeen läänin kuvernööriltä oli tullut käsky valita kutsuntalautakuntaan lisäjäseniä. Kun Gustafsson ehdotti Asikkalan waivaistentalolle kokoontuneille kuntalaisille tätä vaalia, nousi kokouksessa ”hirmuisen suuri ääni ja huuto”. Kunnan esimies joutui hajoittamaan epäjärjestykseen joutuneen kokouksen.
Tuo kuntakokous pidettiin huhtikuun 14 päivänä 1903, jolloin Suomessa oli eletty ensimmäistä sortokautta jo neljä vuotta. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun kutsuntalautakunnan lisäjäsenten vaali oli epäonnistunut Asikkalassa. Suomalaisten laittomiksi kokemiin kutsuntoihin liittyvä vaali oli tätä ennen ehtinyt olla esillä jo kolmessa kokouksessa saman vuoden aikana.

Puheenjohtaja jäi yksin paikalle

Ensimmäisen kerran oli kutsuntalautakunnan lisäjäsenten valinta otettu käsiteltäväksi tammikuussa. Kun kunnan esimies silloin nosti asian esille, ”niin kaikki kokoukseen saapuneet kuntalaiset murhemielisinä, vakavina ja tyynesti alkoivat vähitellen poistua kokoushuoneesta ja lopuksi jäi puheenjohtaja yksinään paikalle.”
Näin Gustafsson kirjoitti 19.1.1903 pidetyn pöytäkirjan ensimmäiseen pykälään. Toisessa hän totesi, ettei jäljelle jäänyt edes pöytäkirjan tarkistajia, joten syntynyt tilanne piti kuuluttaa kirkon saarnastuolista seuraavana sunnuntaina.
Asikkalalaisten vastustushenkeä kuvaa, että pastori Alfred Mäkinen luki kuulutuksen vasta sitä seuraavan sunnuntaina.
Passiivisella vastarinnalla oli voitettu jälleen viikko, mutta eihän kysymys sillä ratkennut. Kuvernööri Isidor Svertschikoff lähetti uuden ukaasin, jossa vaadittiin kutsuntalautakunnan jäsenten valitsemista. Svertschikoff oli – kuten nimestäkin huomaa – venäläinen ja kenraalikuvernööri Bobrikovin nimittämä. Hänen sanotaan kuitenkin olleen sydämeltään enemmän suomalainen kuin venäläinen – hänen äitinsä olikin suomalainen – mutta luonnollisesti hän noudatteli virkatoimissaan kenraalikuvernöörin tahtoa.
Vaikka uuteen määräykseen oli lisätty 300 markan sakon uhka, eivät maaliskuiseen kuntakokoukseen saapuneet asikkalalaiset taipuneet. He totesivat, ettei kutsuntalautakunnan lisäjäsenten valinta perustu mihinkään lakiin.
Niinpä he jälleen poistuivat kokouksesta ja jättivät puheenjohtajan istumaan yksin pöytänsä taakse.

Viidennellä kerralla syntyi päätös

Maaliskuun lopulla pidetyssä kuntakokouksessa kävi samoin kuin edellisillä kerroilla. Kun kunnan esimies Karl Gustafson esitti asevelvollisuusluetteloiden tarkistamista, läsnäolijat ilmoittivat, etteivät he aio sitä tarkistaa ja poistuivat kokouksesta.
Huhtikuun puoliväliin mennessä oli siis edetty tilanteeseen, jossa kuvernööri uhkasi asikkalalaisia 4.000 markan sakolla, mikäli kutsuntalautakuntaa ei saada miehitettyä. Kuten tarinan alussa kerrottiin, tuokin kokous päättyi tuloksettomana.
Jossain vaiheessa panokset tällaisessa pelissä nousevat liian suuriksi. Asikkalalaisten passiivinen vastarinta murtui – tällä erää – toukokuussa 1903. Silloin kuvernöörin käskykirjettä oli tehostettu 8.000 markan sakon uhalla.
Päätös saatiin tehtyä. Tosin nytkään eivät kaikki taipuneet, mutta kokouksen enemmistön äänillä kutsuntalautakuntaan valittiin itseoikeutettuna kunnallislautakunnan esimies T. Gren (myöh. Kannas) Anianpellosta, Juho Nikkilä Myllykselästä ja E. R. Lindberg Vääksystä sekä varalle Enok Laurila Pulkkilasta, Aaret Konkonen Viitailasta ja Juho Cavén Anianpellosta.

Mistä saadaan sakkorahat?

Vielä oli maksettava laskut. Passiivinen vastarinta vuonna 1903 oli käynyt kalliiksi. Koko alkuvuoden jatkunut venäläistyttämisen jarruttaminen oli maksanut Asikkalalle 4.300 markkaa sakkoina.
Kunnan kassassa ei tällaista rahamäärää ollut. Sakon maksamista käsiteltiin kesän jälkeen pidetyssä kuntakokouksessa. Muuta keinoa ei keksitty kuin lainan ottaminen.
Miten suuri tuo summa oli, siitä antaa hyvän kuvan samaisessa syyskokouksessa käsitelty toinen raha-asia. Waivaistalon johtajatar oli pyytänyt palkankorotusta. Sitä ei hänelle myönnetty, sillä korotuksen kannalla olleet jäivät äänestyksessä häviölle ja johtajattaren palkka säilyi 400 markkana.
Tuo oli vuosipalkka. Kunnan saama sakko niskoittelusta maksoi siis lähes saman verran kuin kunnalliskodin johtajattaren yhdentoista vuoden palkka.
Tosin virkamiehet tuolloinkin olivat palkkakuopassa verrattuna yksityisten palveluksessa oleviin. Samoihin aikoihin oli naistyöläisen palkka paperitehtaalla 500–600 markkaa vuodessa.

Lauri Muranen



Tämä tarina on julkaistu alunperin Päijät-Hämeessä huhtikuussa 2003.