Asikkalan vanhan puukirkon ns. kellostapulin peruskorjaus
toteutettiin talkoovoimin vuosina 2000 – 2002. Työporukassa
mukana olleena olen dokumentoinut ja kommentoinut tämän
työmaan tapahtumia, keskittyen erityisesti paanukattoon.
Vääksy 16.8.2009, Matti Mäyränpää (kuvat kirjoittajan)

Hautausmaan "läpkäytävän" peruskorjaus oli talkootyö ja

Asikkalan kotiseutuväen taidonnäyte


Tausta: Tiivistelmä Asikkalan vanhan kirkon historiaa

Dosentti Anneli Mäkelän kirjassa Asikkalan kirkkojen historia, on tieteellinen selostus pitäjän vanhasta puukirkosta, ulottuen lähes neljän sadan vuoden taakse. Todennäköisesti hirsinen kirkkovanhus ei ollut kestänyt siihen kohdistuvia rasituksia ja se jouduttiin purkamaan1800-luvun lopulla, uuden ”miljoonan tiilen kirkon” valmistuttua 1880. Puretusta kirkosta on jäljellä vain torninsa menettänyt ”läpkäytävä” ja kirkon hirsistä noin sata vuotta sitten rakennettu kirkonkylän kansakoulu.

Asikkalan kirkkojen historia on vaatimatonta luettavaa:
Ensimmäinen kappeli on Asikkalan seurakunnan 400-vuotishistorian (Y. S. Koskimies) mukaan mahdollisesti valmistunut 1612 Vähä-Äiniön niemeen. Suunnilleen nykyisen läpikäytävän kohdalla lienee ollut puukappeli jo 1627. Mutta kirkko, jota pitäjäläiset perimätietona vielä muistelevat, oli rakennettu Yrjö Blomstedt’n mukaan 1662-63 tai Anneli Mäkelän mukaan kirkkoherra Johan Orraeuksen aikana 1688-92. Yrjö Blomstedt kirjoittaa Hämeen historiassa (II, siv 327), että kirkkoa korjattiin 1691. Kellotapuli oli nykyisen läpikäytävän paikalla ja kirkkorakennus, ”hollantilaisräystäinen” ristikirkko, tapulista muutaman sylen päässä pohjoiseen.

1700 -luvun alussa kirkon miehet ja pitäjän rahvas saivat jatkuvasti moitteita kirkon huonosta hoidosta. Katot olivat sammaloituneet ja tervaamatta ainakin 20 vuotta. - (Kolmesataa vuotta vanhoja ongelmia on helppo yksinkertaistaa: Ei tervaa, ei rahaa, ei edes perunoita - vielä silloin.)

Seinien lautaverhous ja punainen väri on noteerattu piispantarkastuksessa 1753. Kirkon ja tapulin paanut uusittiin 1760, sillä ”jokainen pitäjän mies, paitsi sotilaat, velvoitettiin tuomaan 12 paanua ja naulaa”. Kirkon ja tapulin kattoa piti korjata ja tervata ainakin 1769 ja 1797.

Historiasta tiedämme, että 1700-luvun lopulla elettiin Asikkalassa Kustaa III:n kaupunkien perustamisen aikaa. Vuosiluvut vihjaavat, että kirkonmiehet pohtivat, mitä ongelmia Anianpellon tai Kukonharjun kaupunki toisivat hirsipyhäkköön, joka tiedettiin ahtaaksi ja syksyisin kuralätäkössä nuokkuvaksi.

1815 tapuli päätettiin purkaa ja pystyttää uudelleen, koska se ei olisi kestänyt vasta hankittua uutta kelloa. (Vuosiluku 1816 on kaiverrettuna harjapylväässä, joka on tallennettu 2002 remontin yhteydessä läpikäytävän ylisille.)

On mahdollista, että tapulin barokkityylinen yläosa on vasta tuolloin saanut tarkalleen sen muodon, minkä ylioppilas Kaarlo Vuori on kuvannut maalauksessaan 1889. Pohjakerroksen hirsiseinät, laipion niskaparrut ja ulkoseinän pystylaudoitus saattavat olla veteraanien yli 300 vuotta sitten veistämiä. (Ja kestävät edelleenkin!)

1862 kirkon ja tapulin katot tervattiin ja seinät maalattiin punamullalla ja valkoisella öljymaalilla. - Muuta remonttiin viittaavaa mainintaa ei Venäjän vallan ajalta ennen uuden, ”Miljoonan tiilen kirkon”, rakentamista ole havaittu.

Mutta 1880, kun tiilikirkko oli saatu valmiiksi, vanhan kirkon ja tapulin kohtalo jäivät askarruttamaan pitäjäläisiä vuosikausiksi. Pitkän riitelyn jälkeen kirkkorakennus päätettiin purkaa ja materiaali käyttää kansakouluihin.

Kellotapulia ei kuitenkaan purettu, vaan syksyllä 1895 sen vuotava katto päätettiin korjata, mutta kuinka ollakaan, tapuli todettiin niin heikoksi, että korjaus jäi tekemättä. Kirkonmiehet pohtivat vaihtoehtoja: ”Kellokastari eli vanha torni pitää purkaa ja pystyttää uudelleen ”leikkuuhuoneen” yhteyteen, tai antaa sen seisoa muistomerkkinä sellaisenaan, tai alentaa se ensinmäistä räystästä myöden.” Päätökseksi tuli viimeksi mainittu ja työn valmistuttua 1897 loput materiaaleista päätettiin myydä huutokaupalla. Esim. vanha tuuliviiri (vuodelta 1748) on todennäköisesti kulkeutunut Kauvon talon kautta Pulkkilanharjun ”löytäjälle” Heikki Ritavuorelle ja Kukonharjun tilan myynnin kautta Jukka Liipolan haltuun.

Läpikäytävän rakenteet ovat siis peräisin vuodelta 1897, mutta materiaali pääosin mahdollisesti vuodelta 1815 ja jopa vieläkin vanhempaa. Kattopaanut on uusittu muistitietojen mukaan 1949-50 ja osa 1955.

Tämä ”teknis-tieteellinen tarina” käsittelee vain läpikäytävää ja erityisesti sen paanukaton uusimista. Historian osalta tarina perustuu Anneli Mäkelän kirjaseen Asikkalan kirkkojen historia, Y. S. Koskimiehen historiaan Asikkalan seurakunnan vaiheet, ja hakuteokseen Hämeen historia sekä Yrjö Blomstedtin Asikkalan historia.

Veteraanien työ ja historia sellaisenaan ovat erittäin arvokasta dokumentaatiota, mutta menneen ajan yksityiskohtien selosteet jäävät pohdinnan varaan. Kokonaisuudessaan dokumentti on todentuntuinen kuvaus menneestä ajasta ja ”oman käden kautta” syntynyt selostus uusitusta paanukatosta.

Kellotapulin kuvaus ja rakenne

pasted-graphic
Kuva 1: Skannattu Anneli Mäkelän kirjasta

Vanhasta puukirkosta ja tapulista ei ole tiettävästi olemassa rakennuspiirustuksia. Onneksi Kaarlo Vuoren 1889 maalaama öljyvärimaalaus on säilynyt Asikkalan seurakuntakeskuksessa. 

Hirsirakenteinen, 8-kulmainen madalletun kellotapulin alaosa on säilynyt seinien ja laipion kannatinrakenteiden osalta erinomaisen hyvin. Pystyvuoraus on suojannut ulkoseiniä hyvin, vain alin hirsikerta on maata vasten osittain täysin mätää. Ulkovuori on alapäästään lahonnut vaaksan verran. Ovet pystytään kunnostamaan entiselleen, vuorilaudat sekä ulko- että sisäpuolelta ovat rikkoutuneet, mutta uusittavissa entisen mallisiksi, samoin ovien saranointi. Laipion kattolaudoitus puuttui itäsivun sisäseinistä, oletetun ”porraskäytävän” osalta. Vesivuoto on onneksi lahottanut vain keskipisteen kohdalta paria laipiolautaa. Räystään aluslaudoitusta joudutaan pohjoissivulla uusimaan pari lautaa, samoin muutama vuorilauta. Ulkopuoliset ”följari”-parrut ovat kelvollisia, mutta sisäpuoliset, yhtä lukuun ottamatta ovat hävinneet, samoin osa följarien kiilapulteista.

Kaikki säilynyt puumateriaali on honkaa. Hirret ja parrut ovat piiluttuja. Vuorilaudat ovat lohkottuja, mutta laipion pohjalankut sahattuja. Naulat ovat yksilöllisiä maasepän takonauloja. Ulkoseinien maalaus on punamulta-keittomaalia, ovissa on valkea öljymaali.
pasted-graphic-1
Kuva 2: Läpikäytävä 2001, ennen remontin alkua


Kattorakenne on kokonaisuutena korjauskelvoton. Madaltamisen yhteydessä (1897) veistetyt vasat ovat yläpäistä täysin lahoja. Hyvin vanhaa perua olevaa ruodelaudoitusta on muutama kappale museoitavissa, mutta valtaosa lahonneina ja rikkonaisina hajoavat käsiin. Nauloja löytyy kaikilta vuosisadoilta. Keskipilari vuodelta 1815 on yläpäästä laho, mutta irrallisena myös museoitavissa, samoin viirikukko ja honkapuinen jalusta.

Kattopaanuista vanhimmat ovat museon mäellä halkosirkkelillä 1949-50 muotoiltuja ja nuorimmat 1954-55 Saittan sahalla höylä- ja tappikoneella ”teollisesti” tehtyjä. Valtaosa paanuista murenee niitä irrottaessa käsiin. (Jäljempänä yksityiskohtainen arvio paanujen kestävyydestä.) Vanhojen veteraanien paanuista ei meille ole säilynyt edes mallikappaletta.

Maakivien varaan tehty lankkulattia niskaparruineen on täysin mätä. Rakennuksen nurkkakivet ovat painuneet eri syvyyteen ja ympäristön maapintaa alemmaksi. (Kaivauksessa ei löytynyt ”muinaismuistoja” menneiltä vuosisadoilta.)

Uusimis- ja korjauskohteet

Luettelona:
• Perustus ja rakennuksen kohottaminen maan pinnasta 20-30 cm
• Lattiarakenne
• Seinien tukeminen ”följariparruilla” ja oven pielien uusiminen. Ovien saranointi.
• Laipion, ulkovuorauksen ja räystään aluslaudoituksen korjaukset.
• Kattorakenne uusitaan kokonaan.
• Paanukatto uusitaan kokonaan
• Tuuliviiri uusitaan.
• Ulkomaalaukset uusitaan.
pasted-graphic-2pasted-graphic-3pasted-graphic-4
Kuvat 3 – 5: Parvella riitti vanhaa kamaa. Perustus ja permanto uusittava. Vanhan paanukaton vaurioita.

Paanukatto, vuosisatainen perinne

Asikkalan kirkon miehet ovat 1600-luvulta 1800-luvun lopulle luottaneet kirkonrakentamisessa miltei yksinomaan paikkakunnan harjuilla kohti taivasta tavoitteleviin ikimäntyihin. Puretun kirkon puumateriaali, jota on kirkonkylän kansakoulussa nähtävissä, on hyvin säilynyttä järeää ja tiuhasyistä honkaa. madalletun tapulin materiaalina on myös ollut honkapuu.

Vanhojen veteraanien materiaalivalintaa on helppo ymmärtää. Suorasyistä honkaa oli jokaisen talon metsissä. Hongasta oli varmaan totuttu sen ajan vaatimattomilla työkaluilla rakentamaan tärkeät rakennukset. Suorasyinen honka oli helppoa piilulla veistää hirsiksi, samoin kiiloilla lohkoa laudoiksi ja myös katkoa kyynärän pituisia pölkkyjä, joista lohkottiin vaaksan levyisiä ja peukalon pään paksuisia paanuaihioita.

Lohkomalla, monien miesten toimesta ympäri pitäjää, valmistetut paanut olivat taatusti ”yksilöllistä käsityötä”. Katon aluslaudoitus oli myös ”lohkolaatua” ja limitys oli veistetty veden juoksulle myötäsukaiseksi. Paanukaton terän pituus on ollut, naulariveistä päätellen, kolmannes paanujen pituudesta ja takorautaiset naulat ovat jääneet aina seuraavan terän alle suojaan. Näin ladottu honkapuinen paanukatto on ollut ilmava ja veden juoksulle esteetön rakenne. Tervaus, joka tosin 1700-luvun alussa vaikeista ajoista johtuen oli jäänyt suorittamatta, oli katon kestävyyteen vaikuttava tekijä.

Kesällä 2001 vanhaa kattoa purettaessa ilmeni, että heikoimmin olivat säilyneet Saittassa vain 40 vuotta sitten ”teollisesti” valmistetut paanut. Syy tähän on täysin selvä! Materiaali oli ollut 2½ x 6 tuuman kvintta-mäntyä, joka oli sahattu klyyvillä korkeaan kanttiin keskeltä halki, pätkitty paanun pituuteen, mitallistettu laanilla, kevennys ajettu tappikoneen lansetilla ja pyöristys vannesahalla. Siis kaupallinen ja tasalaatuinen tuote, jonka toiminallisuutta ei ollut pohdittu. - Kymmenen vuotta aiemmin halkosirkkelillä muotoillut olivat säilyneet paremmin ja raaka-aine oli samaa tasoa. Vaikka vanhojen veteraanien kirveillä veistämiä paanuja ei olekaan löytynyt, voidaan leikillisesti epäillä, että asikkalalaisten paanuntekotaito kesti Isovihan ja Suomen sodan, mutta paleltui Talvisodassa!

Miksi nyt vaihdetaan puulajiksi haapa?

Tiivissyinen punahonka on kansallinen harvinaisuus ja nykyiset sahausmenetelmät eivät takaa myötäsukaista paanuaihiota. Yksi parhaiten kestäneitä paanukattoja oli surullisen kuuluisa Pyhän Olavin kirkko Vammalassa. Vanhan kirkon haapapaanujen iäksi on arvioitu noin 200 vuotta. Asikkalan kirkonmiehet siis päättivät 1999, vuosia ”harkittuaan”, että läpikäytävän katto uusitaan talkootyönä ja että puumateriaali, rasiin kaadettavat haapatukit pyydetään lahjoituksina pitäjän metsänomistajilta.

Mihin perustuu haapapaanujen kestävyys?
Haapapuun solurakenne on hentoista ja verkottunutta verrattuna esim. mäntyyn, jonka solurakenne on kuitumaisten trakeidien muodostamaa selkeää kevät- ja kesäpuukasvun erottamaa vuosilustoumaa. Haapa sellaisenaan on mikro-organismeille hyvin altista, mutta rasiin kaadolla kuivattuna solukko kovettuu kuivuessaan ja solurakenne tukkeutuu, joten puuaines ei ole erityisen herkästi vettyvää. Tervan vaikutus parantaa mikro-organismeja vastaan kestävyyttä sekä estää veden hygroskooppista imeytymistä puuainekseen. Tervattu pinta hyljeksii vettä. Paanujen epätasainen veistojälki sekä ”harvahko ilmastoitu” kattorakenne estävät veden makaamisen paanujen välissä.
Periaatteessa samat säännöt pätevät puulle kuin puulle, mutta optimaalisin lopputulos, vuosisataisen käytännön kokemuksella, on saatu juuri haapapaanuilla. Tosin haapapaanutkin edellyttävät oikeata työmenetelmää ja hoitoa, jotta katolle voidaan taata satavuotista käyttöikää.

Paanukaton uusimisen vaiheet luettelona:

1. Haapapuiden valinta ja rasiinkaato
2. Sahaus laudoiksi ja aihioiden valmistus
3. Paanujen veistäminen ja tervaus
4. Katon uusiminen
1. Runkojen valinnan ja rasiin kaadon pääosin suoritti kesällä 1999 ”metsän ammattilainen” Seppo Leppänen ja isäntien kuljetukset Laakkalan sahalle samana syksynä.

2. Sahaus laudoiksi ja katkominen aihioiksi tehtiin keväällä 2000 hankkeen puuhamiesten Erkki Raunion ja Samuli Hämäläisen ohjauksella. Aihiot varastoitiin ristikkopinoihin kirkonkylän puukoulun viileään luokkasaliin odottamaan veistoporukkaa. (Puukoulu on rakennettu 1880 -puretun kirkon hirsistä.)

3. Kirkonmiehet kävivät ”veistonopissa” Vammalassa ja koulun entisestä käsityöluokasta tuli nyt paanunveistosali. Kalustona oli yhteensä 9 veistopukkia ja kirvestä, vannesaha, tahko ja kahvinkeitin. Paanujen veisto käynnistyi marraskuussa 2000 ja kaikki, yhteensä noin 6000 paanua olivat valmiina tervattaviksi maaliskuun lopulla 2001.

Paanujen mitat, muoto ja puurakenne:
Sahausaihio: 600 x 160 x 32 / 12 mm. Yläpään ohennus aina puun pintalappeelle ja latvapäähän. Alapään viistous noin 5 mm ja pyöristyssäde 120 mm.
Veistomestarien ohjeena oli: Veistojälki molemmille lappeille ja kanteille. Ohut lastu hyvin terävällä kirveellä ja myötäkarvaan (veden juoksu).
Laadullisesti paanut jaettiin kolmeen karsinaan: 1-luokkaan täysisärmäiset, ehjät ja terve puuaines. 2-luokkaan sellaiset ykköset, joissa oli kovaa lahoa (kelpaavat pohjoislappeille) ja 3-luokkaan laatuvialliset, joita voidaan käyttää kavennuksina jiireihin.
Veistomestarien organisoima iltarupeama (4-5 tuntia) tuotti noin 200 valmista paanua / ilta ja miehestä riippuen yleensä 25 – 40 kpl / mies / ilta.
Veistoporukka koostui pääasiassa eläkeläisukoista. Osa oli entisiä tai nykyisiä taitavia veistäjiä, jokainen tykkäsi kilkutella kirveellä ja piti veistotapahtumaa sosiaalisena aktiviteettina. Paljon kävi myös tunnelmasta ja kilkuttelusta kiinnostuneita kokeilemassa, myös seurakunnan ”paimenet ja hengettäret”.

Puuhamiehet hankkivat 4 tynnyriä hautatervaa Saarijärveltä ja rakensivat
tervauskatoksen koulun mäelle. Tervaustalkoot livahtivat viikossa keväällä 2001. Ristikkopinoihin ladotut tervatut paanut varastoitiin pimeään traktorimuseohalliin kesän ajaksi ilmastoitumaan ja imeytymään.

4. Paanukaton valmistus
Katon tekijät joutuivat heti alkajaisiksi pohtimaan ratkaisuja, joissa perinteiden kunnioitusta oli käytännön syistä johtuen pakko teknisesti soveltaa. (Yleispuolustuksena voin historian lehdiltä lukea, että aina on käytetty entinen kelvollinen materiaali ja aina on alkuperäinen rakenne sekä arkkitehtuuri säilynyt, mutta aina on myös sovellettu ajalle tyypillisiä ratkaisuita.)

Veteraaneilla 300-400 vuotta sitten tuskin oli muita mittavälineitä kuin tuumastukki, kyynärkeppi ja luotinaru. (Tästäköhän johtuu, että kaikki 8 lapetta ovat erilaisia.) Lappeet alkavat kyynärän etäisyydeltä hirsiseinästä, samalta korkeudelta ja jiirilinjat kohtaavat huipulla. - Hirsikehikko, joka määrittää ulkomuodon, on veistetty tiukoilla salvoksilla. Yritimme taljoilla oikaista vinouksia, mutta vuosisataiset hirret eivät antaneet tuumaakaan periksi.

katto1
Kuvat: 7 – 12: Kattorakenne meni täysin uusiksi. Työtä, tekijöitä ja ilmoja riitti omasta takaa.

katto2

Katon alusrakenne on aina ollut rakentamisen aikakaudelle tyypillistä puutavaraa, niin nytkin. Umpinainen ruodelaudoitus korvattiin ilmavalla harvalaudoituksella. (Perinnerakentamisen tuohikerrosta tuskin on ollut koskaan. Ei merkkejä rakenteissa, eikä tuohesta mainintoja historioissa.)
Naulat ovat kaikki kuumagalvanoituja, vasaralla lyötäviä. Paanuihin tehtiin akkuporalla esiporaus. Jiiripaanujen liittämisessä käsisirkkeli korvasi kirveen.
Räystäät saivat hyvän rakennustavan mukaisesti elämänsä ensimmäiset otsalaudat. Näin haluamme suojata vielä hyväkuntoiset räystäänaluslaudat kestämään toiset 200-300 vuotta.
Harja on perinteinen, mutta sepän tekemällä teräskengällä varmistettu. Tuuliviiri on kopio entisestä, seppä- ja puuseppämestarien Seppo Hongan ja Samuli Hämäläisen valmistama haapapuinen ja takorautainen taideteos.
Uudesta kiviperustuksesta ja katon lappeiden ryhdin oikaisusta johtuen uusi ”kellokastarin viirikukko” tulee seuraavat vuosisadat istumaan 40 - 50 cm korkeammalla kuin veteraanit sen istuttivat 1897.

pasted-graphic-7pasted-graphic-8pasted-graphic-9
Kuvat: 13 – 15: Katon tervaajien huippuhetki:
”Me teimme sen!” Tervan aromit tuoksuivat vielä kotona lakanoiden välissäkin!

Valokuvat kertovat, mitä Asikkalan talkoomiehet puuhasivat 2001-2. Seurakunnan talkoot Asikkalassa ovat hyvän tahdon maallinen tapahtuma, jossa hengellisenä antina osallistuja saa joka taholta arvostusta ja työrauhan. Kiitokset kirkon paimenille ja kahvittelusta kiitokset seurakunnan hengettärille.

Talkootyö oli sosiaalisen yhteistyön taidonnäyte.

On helppoa kuvitella, miten vuoden 2000 talkootyö poikkeaa teknisesti veteraanien työskentelystä 100–300 vuotta sitten. Oliko kirkonisäntien ja piispan velvoittama ”talkootyö” vain pakollista Herran ja ”herran” pelkoa? Vai, oliko työ myös mukavaa yhteistyötä kirves tai vasara kädessä, johon motivaatio syntyi kristillisen elämän turvallisuuden tarpeista eli Herran huoneen kunnioituksesta ja kunnossapidosta? – ”En taida tuohon vastata”, kun en ole Aleksis Kivi.

Paanunveiston kilkutus, tarinan kertojien jutut, tervalle tuoksuvien paanujen käsittely, kiroilu peruskivien kanssa, vitsailu kaverin pikkuhaaverille, emäntien sämpyläkahvit, harjakorkeudelle kiipeäminen, iltojen pimetessä porukan väheneminen, voimistelu viirikukon kanssa katon harjalla, työmenetelmistä ja -materiaaleista neuvottelut, lopulta myös uuden katon ja ”persusten” tervaus sekä juhlalliset vihkiäiset… Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin!

Alussa jokaisella oli osaamista, taitoa ja tietoa omasta takaa elämänsä varrelta yhtä paljon, yhtä vähän tai ei yhtään! Tuskin kukaan Asikkalan miehistä oli varhemmin haapapaanua edes käsissään pitänyt, saati veistänyt. Tekemisen viisaus ja käden taito kehittyivät työn aikana. Arvostus vanhojen veteraanien työtä kohtaan kasvoi jokaisena rakentamisen päivänä. Ajan hammas oli pahoin pilannut arvokasta työtä, sääliksi kävi sen purkaminen ja lahonneiden ruoteiden viskaaminen roskakuormaan. Työ oli joskus likaista ja roskaista, raskastakin ja vaarallista, mutta riskit pysyivät hallinnassa. Viimeinen neljännes katosta sujui maisemia ihaillen. - Tekemisen taito ja tieto olivat huipussaan, kun uusi viirikukko pyörähteli jalustallaan.


pasted-graphic-6
Kuva 16: Tunnelmaa vihkiäisissä 26.05.2002.

Tietenkin Asikkalan kokoisen pitäjän talkooväki oli periaatteessa tuttua, osin keskenään sukuakin, mutta kahden vuoden uurastus siunasi myös uusia tuttavuuksia, viritti ja syvensi jatkamaan keskustelua, ilman sahtiakin. Sukupuolien ja -polvien välinen vuorovaikutus, ikävä kyllä, jäi vähälle, koska talkooväen ikäjakautuma oli vanhanpuoleinen ja miesvoittoinen. Kaikkiaan talkoisiin osallistui pitkälle toistasataa henkilöä ja monta yritystä, jotka seurakunta palkitsi osallistumisesta symbolisella pienoispaanulla juhlallisuuksien kera.

Eettisesti talkooväki oli tai ainakin kehittyi vihkiäisten lähestyessä selvästi kristillisen elämän asenteen, kaikin puolista auttamisen ja kiittämisen tarpeen motivaatiota lisäävään suuntaan. 


Siis lyhyesti:

Talkootyönä kesällä 2002 valmistunut Asikkalan wanhan kirkon ”läpkäytävän” peruskorjaus oli sosiaalisen yhteistyön taidonnäyte.

pasted-graphic-5
Kuva 18: Historia on sukupolvien kerrostuma, jossa geeniperimä siirtyy paanukaton lailla isältä pojalle. Paanukatto on tervan kiiltoisena ja tuoksuisena taideteos, joka viestittää veteraanien työn arvoa ja vuosisataista puun kestävyyttä.