va0308a0308ksy-1948
Ilmakuva Vääksystä vuonna 1948. 1. Kunnantoimiston pihapiiri, 2. Vääksyn tori, 3. Ristolan kioski, 4. Puusilta, 5. Kanavamakasiinin laituri, Sulkualue eli "Lusiikenttä", 7. Kääntösilta, 8. Kanavan vetotie, 9. Polku Vesijärven rantaan, 10. Tie ylös harjulle, 11. Rukoushuone, 12. Kirkonkylästä johtava oikotie, 13. Nurmisen kauppa, 14. Maantie, 15. Linja-autoasema, 16. Tie Päijänteelle "Meijerin rantaan", 17. Oksasen autokorjaamon tontti, 18. Säästöpankin tontti, 19. Hotelli Päijänne.

Vanhalla mökillä

Perheemme muutti Vääksyyn elokuussa 1948. Silloin ei kunnantalo ollut vielä edes tekeillä. Niinpä asetuimme vanhan kunnantoimiston vierellä seisoneeseen asuintaloon, jota sittemmin aloimme kutsua "vanhaksi mökiksi".

Kun puhuimme, että jokin tapahtui tai oli "vanhalla mökillä", tarkoitimme sillä useamman rakennuksen muodostamaa kokonaisuutta eikä vain omaa asuntoamme. "Vanha mökki" oli kunnan omistama rakennettu kiinteistö, joka sijaitsi ravintola Anian Immen ja nykyisen kirjaston paikalla. Tiedossani ei ole, milloin ja miten kiinteistö oli tullut kunnan haltuun, mutta vuonna 1948 se oli kunnallisten toimintojen keskuspaikka.

Suurin rakennus tontilla oli pitkä, vaaleaksi maalattu toimistorakennus. Se sijaitsi rinteessä ylimpänä suurin piirtein itä-länsi-suunnassa. Länsipäässä oli kunnantoimisto, johon kuljettiin eteläsivun keskitienoilla olleen kuistimaisen eteissiiven läpi. Tuosta eteisestä lähtivät myöskin jyrkät portaat talon ullakolle eli vintille, kuten meillä sanottiin. Itäpäädyssä oli toinen sisäänkäynti, josta käytiin kansanhuollon toimistoon, tuolloinhan elettiin vielä sodanjälkeistä säännöstelyaikaa. Olin vuonna 1948 vasta kaksi vuotta täyttänyt, enkä tiedä, kutsuivatko asikkalalaiset tätä toimistorakennusta kokonaisuutenaan kunnantuvaksi, kuten monin paikoin tehtiin.

vanha-mo0308kki
Vanha mökki. Osmo Purasen piirros kunnansihteerin perheen asuinrakennuksesta.


Perheemme asettui tontin toiseen vaaleaksi maalattuun rakennukseen. Se sijaitsi toimiston itäpään kohdalla hiukan alarinteeseen päin. Rakennuksen harja oli samansuuntainen toimiston kanssa eli siis idästä länteen. Korkean harjan alla oli vintti, johon kuljettiin länsipäädystä ulkopuolelta erillisten portaiden tai paremminkin tikaiden kautta. Sisäänkäynti asuintiloihin oli pohjoissivulla, johon oli - ilmeisestikin jälkikäteen - tehty "eteispatti". Siitä päästiin rakennuksen luoteiskulmassa sijaitsevaan keittiöön ja sen kautta edelleen kamareihin. Kamarit olivat rakennuksen eteläsivulla. Keittiöstä tultiin ensin pienempään huoneeseen ja siitä sitten isompaan, jota taisimme kutsua saliksi. Mahdollisesti saliin oli ovi suoraan eteisestäkin, mutta ainakaan sitä ei normaaleissa kotioloissa käytetty, vaan aina kuljettiin keittiön kautta.

Rakennuksen alla oli kellari, johon päästiin ulkokautta alarinteen puolelta. Lämmitys perustui järjestelmään, jota nykyisin kutsuttaisiin hienosti keskusmuurijärjestelmäksi. Yksi piippu oli tehty suurinpiirtein rakennuksen keskelle, kaikkien huoneiden tulisijat oli liitetty siihen. Keittiön nurkassa oli hella, kamareissa ns. pönttöuunit. Mökki osoittautui varsin hataraksi ja monena pakkasaamuna saimme viluisen herätyksen. Taisipa keittiön ovisuun vesiämpäri olla joskus riitteessäkin. Ikkunoita oli kaikilla muilla sivuilla paitsi pohjoisseinällä. Itäpäädyn ikkunalla pidimme lintulauttaa, mistä opimme pian tunnistamaan talitintit, sekä ukko- ja akkatulkut. Saman ruudun läpi saatoimme tarkkailla liikennettä oikotiellä, jota pitkin jalankulkijat ja joskus hevosmiehetkin kulkivat ylös mäkeen tai sieltä alas. Autot kiersivät maantietä pitkin tontin länsipuolitse. Etelän ikkunoista pääsimme pian seuraamaan säästöpankin uuden komean talon tekemistä. Länsipäädyn ruutujen avulla pysyimme selvillä siitä, mitä tapahtui kunnantoimiston pihalla. Sieltä saattoi myös nähdä, liiterin ja toimiston välistä, autojen vilahtelun kirkonkylän maantiellä.

Kunnantoimiston pihan etelälaitaa rajasi ulkohuone. Se oli maalattu punamullalla kuten kaikki muutkin ulkorakennukset. Harjakatto oli ainakin likimain samassa suunnassa toimiston ja asuinrakennuksen kanssa. Tässä rakennuksessa sijaitsivat käymälät. Niiden tarkemmasta käytöstä minulle ei ehtinyt tulla kokemusta, koska minä oli tuolloin vielä potalla istuva poika. Muistikuvani mukaan pihan puolella oli kaksi isompaa "huussia" toimiston väelle ja asiakkaillekin, eli siis ovet miehille ja naisille. Rakennuksen länsipäädyssä oli sitten pienempi huone, joka ilmeisestikin oli meille tontin vakituiselle asukkaille. Sen edestä ainakin kuljettiin rakennuksen länsipäädyn alapuolella olevalle tunkiolle, jonne kaikki jätteen käytiin heittämässä. Tuonaikaista hygieniaa kuvaa hyvin, että tämä meidän tunkiomme oli melkein välittömästi ns. Vääksyn torin yläpuolella. Tori ei kylläkään ollut säännöllisessä käytössä, mutta kaiketi ns. toripäiviä vielä tuolloinkin pidettiin kerran pari kuussa.

sauna
Oikealla kunnantoimiston sauna piharakennuksen päädyssä, takana sosiaalitoimisto.


Pihan länsilaidan sulki pitkä punamultainen rakennus. Se oli tehty kirkonkylän maantien suuntaiseksi jonkin matkan päähän tiestä, niin että rakennuksen takapuolella ei ollut mitään varsinaista käyttöä. Se oli vain hukkasuikale tien ja rakennuksen välissä. Tämän ulkorakennuksen lounaispäässä oli hirsirakenteinen sauna, pimeä nokinen huone, josta oli pieni ikkuna toimiston pihalle. Saunan eteisestä päästiin paitsi varsinaiseen löylyhuoneeseen myös ahtaaseen pukuhuoneeseen. Se oli muistaakseni vuorattu huokoisella kuitulevyllä, siis Insuliitilla tai Haltexilla, ja pienestä ikkunasta saattoi kurkistella tielle päin. Siellä taisi kyllä olla jokin pensasaita vastassa. Mitään lämmitystä tässä pukukopissa ei ollut lukuun ottamatta sitä, että sen yhtenä seinänä oli saunan muuri, joka tietysti takapuoleltaankin jonkin verran lämpeni.

Sauna oli sellainen kuin ne tuohon aikaan olivat. Oven oikealla puolella pata ja sen takana nurkassa suuri musta peltipönttö, joka luonnonkivillä täytettynä toimitti kiukaan virkaa. Sen lämmittämiseen meni puoli päivää, mutta kyllä siitä mukavan pehmeät löylyt lähti. Ovea vastapäätä eli peräseinällä olivat lauteet ja vasemmalla ikkunan alla pesupenkki. Vedet piti kantaa, tai talvella vetää kelkalla, ulkoa kaivosta. Kylmää vettä säilytettiin suurissa puisissa saaveissa. Muovistahan ei tuolloin vielä ollut mitään tietoa.

Rakennuksen pohjoispää oli laudasta tehty ja sen tehtävä oli suojata polttopuut koko kiinteistölle. Keväisin liiteri näytti olevan melkolailla tyhjä, mutta kesän aikana kuorma-auto kävi kippaamassa sen eteen metristen halkojen röykkiöt. Sitten tulivat sirkkelimiehet ja katkoivat ne. Lopuksi muuan vanha mies, muistaakseni Rantanen nimeltään, kävi naputtelemassa pölkyt klapeiksi. Hän oli mukava seuramies meille lapsille. Aina heittäessään halkomansa klapit liiteriin kasan päälle hän hihkaisi: "Sinne meni kuin Markus-sedän terveiset!" Ja kyllä niitä terveisiä talven aikana tarvittiinkin.

Tontin lounaiskulmassa, kirkonkylän tien ja Jyväskylän maantien risteyksessä oli punainen rakennus. Sen pääosa oli kirkonkylän tien suuntainen, tieltä pääsi portista pihaan ja siitä kuistin kautta sisälle. Tässä osassa asui sosiaalisihteeri Hellin Kotilainen. Hänellä ei ollut pitkä työmatka, sillä sosiaalitoimisto sijaitsi seinän takana olevassa siivessä, jonne oli erillinen sisäänkäynti ylärinteen puolelta. Kokonaisuutena rakennus oli siis kulman muotoinen. Toimistosiiven alla oli vielä kellari, jonka sisäänkäynnin katolla usein istuimme katselemassa Vääksyn torin elämää.

Vielä yksi tontille kuuluva rakennus täytyy mainita. Se oli jonkinlainen varasto tai talli. Tämä, muistini mukaan ikkunaton, rakennus sijaitsi kaikkein alimpana rinteessä. Sen takaseinä oli likimain kiinni Vääksyn torin laidassa. Vastakkaiselta puolelta eli ylärinteestä sinne johti pariovet. Mitään ikkunoita en muista. Ainoa muistikuvani koko rakennuksesta liittyy siihen, että kerran olimme Härmän Olavin kanssa siellä sisällä tulitikkuleikeissä. Vaja oli silloin tyhjä paitsi että sen lattialla oli vähän olkia. Tulen kanssa leikkiminen sytytti tietysti oljet. Paiskasimme jonkin lankun tai pölkyn liekkien päälle ja toivoimme niiden sammuvan. Emme jääneet seuraamaan toiveemme toteutumista, vaan juoksimme ovesta karkuun. Jostakin piilosta seurasimme tilanteen kehittymistä. Ovesta alkoi pursuta savua. Emme uskaltaneet enää mennä tarkistamaan tilannetta, mutta onneksi isäni oli nähnyt savun ja ryntäsi sisälle vajaan. En tiedä, mitä hän teki ja miten hän sai tulen sammumaan, mutta palamatta tuo varasto kuitenkin jäi. Ankara puhuttelu tapauksesta tietenkin seurasi.

jokisilta
Joen ylittävä puinen silta.

Suvisia sunnuntaihetkiä

Vietin "vanhalla mökillä" suurin piirtein ikävuodet kolmesta viiteen. Tuon ikäisen mieleen ei kovin monia asioita vielä tartu, mutta jotakin kuitenkin. Harvat tapahtumat ovat mielessäni täysin sekaisin enkä pysty laittamaan niitä tarkemmin aikajärjestykseen. Niinpä kerron asiat karkeasti kesä- ja talvijuttuina. Kevät ja syksy olivat nähtävästi pienelle pojalle äkkiä ja huomaamatta ohi vilahtaneita ajanjaksoja.

Mieluisin kesämuisto liittyy kanavaan. Se ei ole mikään tietty tapahtuma, vaan yleinen mielikuva. Tuohon aikaan lauantaitkin olivat työpäiviä, tosin vain puolikkaita, sillä vapaalle päästiin yhden aikaan iltapäivällä. Kun loppupäivän ohjelmaan kuului tavallisesti saunominen, jäi sunnuntai ainoaksi päiväksi, jolloin saattoi tehdä isän kanssa retkiä ympäristöön. Tavallisimmin oli ohjelmassa kävelyretki kanavalle.

Sunnuntait pienen pojan mielessä ovat aina kauniita, auringonpaisteisia ja lämpimiä. Tuollaisina päivinä lähdimme isän kanssa kävelemään Vääksyn raittia alas kanavalle. Joen sillan korvasta ostimme jäätelöt. Siinä oli Järnvallin talon kohdalla, ylhäältä tullessa tien vasemmalla puolella koivujen alla vaaleaksi maalattu kioski. Kioski oli harjakattoinen ja sen katettua etuosaa kannattivat suuret valkeaksi maalatut puupylväät. Muistini mukaan kioskia piti rouva Saarinen. Sitten kävelimme puisen sillan yli ja kaarsimme oikealle kanavanniemeen johtavalle tielle. En muista, jaksoimmeko kävellä niemeen asti, mutta sen muistan, kuinka astelimme kanavan laidan varaston kohdalla olleella laiturilla. Laiturin kansilankut tuoksuivat auringon paahteessa vasta sivellylle tervalle. Isä piti minua kädestä - etten olisi pudonnut veteen - ja esitteli laiturissa sunnuntailepoaan viettäviä hinaajia, pukseereja, kuten hän niitä nimitti. Laivojen piipuista kohosi rauhallinen haiku ja ne pihisivät hiljaa tuoksuen jännittävälle imelälle. Jonkin aluksen kannella seisoskeli kiiltävälippainen mies, jonka kanssa isä vaihtoi muutaman sanan.

sulutus
Lussikentällä kanavamiehet suluttavat Salo 2 -proomua Vesijärvelle. Taustalla kanavanhoitajan asuinrakennus.

Jos käyntimme sattui matkustajalaivojen kulkuaikaan, astelimme tietysti "lussikentälle" seuraamaan aluksen sulutusta. Niin tekivät kaikki muutkin kanavalla kulkijat. Ylös menevälle laivalle laskettiin portin luukuista vettä kovalla kohinalla. Vesi vaahtosi sulkuun aivan valkeana ja isä sanoikin minulle, että katso kuinka laivalle lasketaan maitoa. Kerran seisoimme liian lähellä sulkukentän kivipollaria ja minä sain laivamiehen heittämän paksun köyden leukaani. Itkuhan siitä pääsi, mutta se unohtui pian.

Jonakin sunnuntaina teimme pidemmän retken koko perheen kanssa. Joukkoommehan kuului isän ja äidin lisäksi minua kaksi vuotta nuorempi Marjatta-sisko. Silloin kävelimme kääntösillan yli kanavan itäpuolelle, kuljimme kanavan vetotietä ja sitten Kalmarin huvilan alapuolista polkua pitkin Vesijärven rantaan. Paikkaa sanottiin silloin Sirkkusen rannaksi. Tälle pitkälle hiekkarannalle levitimme huovan ja nautimme kesästä. Retkieväät olivat tietysti mukana ja mieleeni on jäänyt ihmettely siitä, kuinka näppärästi isä avasi pilsneripullon - maitokaupoista sai silloin vain ykkösolutta. Hän painoi vasemmalla kädellä kruunukorkin reunan tiukasti maassa makaavan pölkynpään reunukseen ja löi sitten oikean käden kämmenellä korkkiin. Me lapset saimme mehua tai limonadia pullosta jossa oli ns. patenttikorkki eli kumitiivisteellä varustettu posliinikorkki, joka saatettiin avata ja sulkea rautalankakiristyksellä.

Joskus retkemme suuntautuivat ylös harjulle. En muista, kävimmekö jo "vanhalta mökiltä" Aurinkovuoren näkötornissa, mutta sen muistan, että ainakin kerran kävimme katsomassa urheilukentän tekoa. Yhteiskoulun takana oli alunperin valtava suppa, jota oli kai käytetty kaatopaikkanakin. Tuota suppaa oli nyt katerpillari täyttämässä. Se työnteli supan reunoja kiertäviä harjanteita montun pohjalle. Pienestä pojasta oli käsittämätöntä, että se jaksoi kaataa tukkipuitakin puskulevyllään pökkäsemällä.

Polkupyöräretkiä teimme myös. Isä laittoi suureen mustaan pyöräänsä raudasta taivutetut istuimet meille lapsille. Marjatta sai istua isän etupuolella ja minä selän takana tavaratelineen eli pakkarin päällä. Polkupyöräretkien kohteista en muista mitään, mutta kyyti tuntui mukavalta, kun tuuli huuhtoi poskia ja sora rapisi renkaan alla.

jalkapallo
Marjatta ja Eero pallolsilla. Marjatta on saanut luvan pidellä veljensä hienoa jalkapalloa.

Eräänä kesänä, luultavasti viimeisenä "vanhalla mökillä", sain syntymäpäivälahjaksi jalkapallon. Se oli vähän erilainen kuin nykyiset keinomateriaalista valmistetut ja venttiilin kautta täytettävät pallot. Tuossa minun pallossani oli tukevan nahkakuoren sisällä punaisesta kumista tehty "sisäpallo", johon ilma pumpattiin vaaksan mittaisen letkun läpi. Kun pallo täyttyi, taitettiin "napanuora" kaksinkerroin ja sidottiin tiukasti kalastajalangalla. Lopuksi letku tungettiin nahkakuoren alle "haavasta" joka "ommeltiin" kiinni nahkaisin nauhoin. Pallo oli lahjapaketissa tyhjänä, enkä minä olisi saanut sitä ikinä pelikuntoon, mutta onneksi isä auttoi. Sitten mentiin pihalle kokeilemaan. Isä näytti muutaman kerran mallia: napakat potkut nostivat pallon taivaalle talojen kattoja korkeammalle. Minä en saanut raskasta palloa juuri maasta irti. Sitä paitsi se ei muutenkaan totellut minua, vaan karkaili viettävällä pihalla minne sattui. Monesti sain hakea palloni tontin alareunan aidan luota.

Kirkonkylän tielle johtavan oikotien takana, hiukan ylärinteessä meidän taloomme nähden, oli rukoushuone. Siellä piti joku täti pyhäkoulua. Emme käyneet siellä säännöllisesti - Marjatta varmaan katsottiin liian nuoreksikin - mutta jonkun kerran kuitenkin. Muistot rajoittuvat siihen, että palkkioksi koulussa käynnistä jaettiin "pyhäkoulukuvia". Ne olivat vähän tulitikkuaskin kantta suurempia kauniita värikuvia, jotka esittivät jotakin raamatun tapahtumaa. Ehkä niissä oli jokin raamatunlausekin, mutta mehän emme vielä osanneet lukea.

Talvitouhuja

Syksy meni, kuten jo totesin, pieneltä pojalta huomaamatta. Muistiini ei ole jäänyt mitään erikoista syksyllä sattunutta tapahtumaa. Meillä oli kyllä tontin yläosassa, toimistorakennuksen takana pieni perunamaa ja puutarha. Muistan, miten äitini sitä hoitaessaan tuskaili rikkaruohojen, varsinkin elämänlakojen kanssa, mutta sekin taisi olla enemmän kevätpuolen puuhia. Marjapensaita meillä varmaan oli myös, mutta en muista niidenkään korjuusta mitään.

kelkkama0308essa0308
Piirros: Osmo Puranen.

Varsinaisesta talvesta on sitten kyllä jäänyt muistoja. Meille oli hankittu jossakin vaiheessa kelkka. Se oli malliltaan rautajalaksinen mahakelkka, mutta mahallaan sillä ei voinut laskea, koska sen peräosaan oli kiinnitetty ohuesta rautaputkesta rakennettu istuinnoja. Varmaankin sen takia, että minä pysyin kyydissä, kun äiti kuljetti minua kelkassa kylällä liikkuessaan. Tällä kelkalla aloitin mäenlaskuharjoitukset tietysti heti ensilumen tultua. Kelkkaratana käytimme kirkonkylän tieltä alas johtajaa oikotietä joka oli muuten pääasiassa jalankulkijoiden käytössä. Siinä oli soran ja pikkukivien peittämä epätasainen pinta. Niukan lumen aikana kivet iskivät tulta kelkan jalaksissa, mutta se oli vain hyvä, sillä mäki päättyi Nurmisen kaupan edustalla suoraan kanavalla johtavalle maantielle. Sitä pitkin kulki tuolloin kaikki Lahden ja Jyväskylän välinen autoliikenne. Eihän sitä tietysti nykyaikaan verraten kovin paljon ollut, mutta ihan riittävästi moniin vaaratilanteisiin. Mitään onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Eräänä alkutalvena keksimme Härmän Ollin kanssa mukavan leikin. Huomasimme, että saunan saaviin jäänyt vesi oli jäätynyt ympäriinsä. Kun kumosimme saavin, irtosi siitä noin 60 senttiä halkasijaltaan ja 30 senttiä korkeudeltaan oleva jäinen jättiläiskiekko. Aloimme pyöritellä tätä "limppua" pihalla. Tasaisella vähälumisella kentällä se rullasi mukavasti, kun annoimme sille yhdessä vauhtia. Sitten saimme idean: viedään kiekko kelkkamäkeen, niin saadaan sille oikein kova vauhti! Pyöritimme jäisen rattaan portista ulos ja suuntasimme sen alamäkeen. Vauhtia ei tarvinnut antaakaan, riitti kun laskimme otteen irti. Pyörä alkoi kiihdyttää vauhtiaan, tien epätasaisuudesta johtuen se mutkitteli hauskasti ja otti jonkun loikankin. Me pojat kiljuimme innosta. Mutta hihkuminen päättyi kerralla, kun tajusimme, että jääpyörämme menee maantielle asti ja sen ylikin. Tielle ei onneksemme sattunut yhtään autoa tai hevosta, mutta tien takana oli Nurmisen kauppa ja sen matalalla sijaitsevat näyteikkunat. Pelästys sulki silmämme ja henkeä pidätellen jäimme kuuntelemaan, minkälaisen helinän jäisen pyörämme matkan päättyminen aiheuttaisi. Kilinän sijasta kuului kuitenkin kumea jymähdys. Kiekkomme yli osunut kaupan seinään oven ja ikkunan väliin. Näimme kuinka jääkokkareet ja muruset vielä pyörivät siinä. Mutta sitten otimme jalat allemme, kun kaupan ovi lennähti auki ja mustanpuhuva Nurmisen Olavi syöksyi siitä ulos. En muista mihin juoksimme, ehkä takaisin pimeään saunaan, josta koko juttu oli saanut alkunsa. Sen kuitenkin muistan, että vähään aikaan meitä ei kelkkamäessä nähty sen paremmin kelkan kanssa kuin ilmankaan.

hiihtoharjoitus
Piirros: Osmo Puranen.

Alkutalveen liittyy myös seuraavaa tapaus. Hämeessä oli havaittu susi. Sen liikkeistä ja tuhotöistä oli kerrottu lehdissä. Tuohon aikaan susi oli täydellisen lainsuojaton. Ei puhettakaan, että sen tappamiseen olisi tarvittu lupia mistään, ei niitä ainakaan Brysselistä kyselty. Suden sai käytännössä tappaa kuka hyvänsä ja millä hyvänsä konstilla. Niinpä susijahdeista syntyi todellista kansanhuvia. Hämeen miehetkin laukkasivat sankoin joukoin yksinäisen petonsa jäljillä. Ampumaan sitä ei kuitenkaan päästy. Susi sattui näet eräänä pimeänä iltana juoksemaan padasjokelaisen liikennöitsijä Silvosen linja-auton valokeilaan ja menetti henkensä auton alla. Kylällä puhuttiin, että auto olisi ollut parhaillaan kuljettamassa susijahtiin osallistuvia metsästäjiä, mutta eiköhän se tosiasiassa ollut ihan tavallisella vuorollaan. Vaikka jahti päättyi metsämiesten kannalta hiukan nolosti, vietiin tapahtuma kansanjuhlana loppuun asti. Linja-auton kolhimaa hukkavainaata kierrätettiin pitäjillä näytillä. Kylmän vuodenajan takia teurastamatonkin ruho kesti muutaman päivän kiertueen. Vääksyssä susi kannettiin nuorisoseurantalon salin lattialle. En tiedä oliko tapahtumasta oikein ilmoitus lehdessä, vai levisikö tieto vain suusta suuhun. Joka tapauksessa seurantalon mäki oli täynnä erilaisia kulkuneuvoja autoista ja hevosista polkupyöriin ja suksiin, kun isän kanssa sinne astelimme. Sisällä salissa pieni poika törmäsi tummien talvipomppien yhtenäiseen muuriin. Muurin yläpuoli oli sakeana tupakansavusta ja hengityshöyryistä - salia ei oltu tilaisuutta varten lämmitetty. Jotenkin isä sai muuriin syntymään raon josta pääsimme keskemmälle lattiaa. Sieltä tuli lopulta vastaan pieni aukkopaikka, jossa suuri eläin rojotti. Minusta se oli aikalailla Härmän susikoiran näköinen, mutta paljon suurempi eikä musta vaan harmaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt sen hampaitten välistä roikkunut pitkä punainen kieli.

Pari joulumuistoakin vanhalta mökiltä löytyy. Olimme pieniä vielä viimeisenäkin jouluna 1951; minä 5 vuotta ja Marjatta vain 3 vuotta. Äiti alkoi jo hyvissä ajoin ennen joulua kehotella meitä lapsia olemaan kiltisti, sillä tontut kuulemma kävivät kurkistelemassa ikkunoista kuinka käyttäydyimme. Äiti ja isä olivat niitä jo nähneetkin, me vain emme. Eräänä joulun aluspäivänä, olisiko ollut peräti aattopäivä, olimme äidin kanssa kolmisin keittiössä, kun kamarin ikkunalta kuului koputusta, sellaista ihan oikeaa eikä mitään talitintin naputusta. Riensimme katsomaan. Kiipesimme Marjatan kanssa tuolille kurkistamaan ja hämmästyimme sanattomiksi, kun näimme mitä ikkunan alla oli. Siinä seisoi suuri parrakas joulupukki ihan ilmielävänä. Pukki näytti hymyilevän ja heilutti meille tervehdykseksi keppiään. Sitten se kääntyi ja poistui pihan halki asioitaan hoitamaan.

Sinäkään jouluna pukki ei kuitenkaan tullut meille sisälle asti lahjoja jakamaan. Pukilla oli aina niin kiire - niin isä ainakin selitti - että se ohi kulkiessaan vain jätti lahjakopan johonkin, mistä sen löysimme. Erään kerran isä löysi sen hangesta maantien portin pielestä. Toisella kertaa taas saimme isän kanssa kierrellä kaikki rakennukset, ennen kuin huomasimme pukin jättäneen lahjansa kunnantoimiston takaoven rappusille. Sitä ovea ei käytetty juuri koskaan. Miten ihmeessä tontut eivät olleet kertoneet pukille, minkä oven takana me oikein asuimme! Toinen ihmetyksen aihe oli se, että pukki toi lahjansa aina aivan samanlaisessa pärekopassa kuin äidin pyykkivakka!

Mitään yksittäistä joululahjaa en muista lukuun ottamatta viimeisenä jouluna saamaani komeata kuorma-autoa. Se oli muodikas tylppänokkainen eli "buldoggi", valmistettu puusta ja vaneerista. Ainakin hyttiosa oli maalattu punaiseksi. Tämä auto oli minulle todella mieluinen. Heti joulun jälkeen Peltomaan Onni kuljetti Bedfordillaan tavaroitamme uudelle kunnantalolle. Istuimme äidin kanssa auton kopissa ja minä pidin lahja-autoani sylissä. Onni ehdotti siinä vaihtokauppaa: hän antaisi "Petterinsä" minulle, jos minä antaisin hänelle "buldoggini". En tietenkään suostunut moiseen tyhmyyteen.

Joku ikäväkin tapahtuma täytyy mainita. Juoksevia vesiä taloissa ei tuohon aikaan ollut, ellei sillä tarkoitettu sitä, että naisväki talvisaikaan liikkui aika vilkkaasti kantaessaan sisävaatteissaan kaivolta vettä tai viedessään laskiämpäriä tunkiolle. Vääksyssä oli kuitenkin sen verran edistytty, että kanavan länsi puolella osa taloista sai puhtaan vetensä vesijohdosta. Yhteiskoulun viereiselle mäelle oli rakennettu harmaista tiilistä pieni vesitorni. En tiedä, mistä vesi sinne tuli, mutta se lähti sieltä varsin liukkaasti alamäkeen rautaputkia pitkin. Eräs tällainen jakeluputki kulki tien alla mökkimme vieritse. Siitä oli vedetty haara kunnantoimiston pihalla olevaan kaivoon. Jäätymisen estämiseksi kaivo täytettiin aina talveksi kuivilla oljilla. Niiden ja kannen läpi nousivat ulkoilmaan venttiilin varsi ja rautainen laskuputki, jonka kaarevassa nokassa olevaan koukkuun ripustettiin ämpäri. Tuo putki oli sinkitty ja kiilteli houkuttelevasti. Jostakin syystä sain päähäni nuolaista putkea. Kieleni jäätyi tietysti heti kiinni pakkasen kylmentämään putkeen. Päästin hirveän huudon, joka herätti äidin keittiössään. Hän toi kauhalla lämmintä vettä ja alkoi valella sillä putkea ja kieltäni. Lopulta ne saatiinkin erotettua toisistaan ja minä juoksin verta tihkuvan kieleni kanssa sisälle jatkamaan huutoa.

Kevättalvelta on mieleeni jäänyt isän pilkkiharrastus. Aikaisin aamulla hän lähti retkilleen Vesijärvelle taikka Päijänteelle. Iltapäivällä hän sitten palasi ja kaatoi repustaan kasan jäätyneitä ahvenia. Ainakin pienen pojan mielestä ne olivat aina hirmuisen suuria. Eräänä keväänä isä oli tapansa mukaan hiihdellyt Päijänteelle pilkille. Kun kevät oli jo pitkällä, iltapäiväksi lämmennyt ilma oli sulattunut kylän tiet. Isä päätti jättää sukset erääseen latoon meijerin rannassa, siitä kulki talvitie Asikkalanselän yli. Sukset olivat lainassa äidiltä, mistä oli sitten seuraus, että meidän perheessä äiti sai ensimmäiset sälesukset. Nuo isän lainaamat nimittäin varastettiin ladosta kesän aikana, eikä isän auttanut seuraavana syksynä muu, kuin ostaa äidille uudet ajanmukaiset "Järviset".

Eero Puranen


Valokuvat: Asikkalan kunnan kuvakokoelmat.
Yksityiset kuvakokoelmat.