Muutto kunnantalolle

Sodan jälkeiset vuodet olivat melkoista pula-aikaa. Elettiin tiukkaan säännöstellyssä taloudessa, kaikesta oli puutetta. Mutta viisikymmenluvulle tultaessa ajat paranivat. Rakennustoimintakin pääsi vauhtiin, kun siirtolaisten ja rintamamiesten uudet kodit laitettiin pystyyn. Myös liikemaailma ja julkishallinto käynnistelivät hankkeitaan hiljakseen.

Meidän vanhan mökin lähiympäristössäkin toteutettiin kaksi merkittävää työmaata. Maantien alapuolelle valmistui liikerakennus, jonka länsipäähän tuli Oksasen autokorjaamo. Säästöpankki puolestaan rakennutti uuden komean kerrostalonsa aivan meidän naapuriin, mökin alapuolelle Vääksyn torin laitaan.

Seurasin työmaan edistymistä 4-vuotiaan pojan innolla. Näin kuinka tellingit työmaan ympärillä nousivat viikko viikolta aina vain korkeammalle. Muurarit siellä ylimmillä lankuilla mätkivät seinää tiilistä ja laastista. Rotevat naiset huolehtivat siitä, että tiilet ja laasti siirtyivät maanpinnalta muurarien ulottuville. Noilla naisilla ei varmaankaan ollut iltaisin tarvetta lähteä kuntosaleille taikka muihin sporttiklubeihin; ei niistä silloin mitään tiedettykään.

Yksi noista ahkerista rakennustyömaiden naisista on jäänyt mieleeni ihan nimeltäkin: Maljan Mamma. En muista varmasti oliko hän mukana jo säästöpankkia rakentamassa, mutta ainakin monessa myöhemmässä hankkeessa. Tämä aina hymyilevä ja riuska mamma elätti itsensä ja kaksi poikaansa vuosikaudet kaikenlaisia aputöitä Vääksyn rakennustyömailla.

va0308a0308ksy-ilmasta
Vääksyn keskustaa vuonna 1952. Oksasen autotallia rakennetaan (nykyinen Lauran kauppa). Vastapäätä tien toisella puolen on säästöpankin talo. Siitä oikealle olevassa valkoisessa talossa toimi myöhemmin apteekki. Silloisen apteekin talosta näkyy kuvan oikeassa reunassa Myllytien puoleinen pääty.

Säästöpankin työmaalta opin monia asioita. Eikä pelkästään hyviä. Eräänä päivänä olin kuulema ikkunasta ulos katsellessani huudahtanut äidille: "Äiti kato, perkeleen iso varis!" Äiti oli haukkonut vähän aikaa henkeään, mutta onneksi tajunnut sitten rauhallisesti selittää, että tuollaiset voimasanat eivät oikeastaan kuuluneet kunnon ihmisten kielenkäyttöön, vaikka niitä jotkut käyttivätkin.


Rakennus taisi valmistua 1951. Säästöpankin lisäksi sen ensimmäiseen kerrokseen muutti Silvosen K-kauppa ja posti. Pankin tilojen alapuolelle, tavallaan jo puoliksi maan alle, tuli vielä V. J. Leinon lihakauppa. Muistaakseni Leino toimi myös rakennuksen talonmiehenä. Ylemmissä kerroksissa oli asuntoja, siellä asuivat mm. Säästöpankin johtaja Veikko Koskinen perheineen ja paikkakunnan hammaslääkäri Liisa(?) Linko, joka piti myös vastaanottonsa siellä. Jyväskylän ja Lahden väliä kulkevat postiautot kiersivät rakennuksen pohjoispuolitse postitoimiston takaovelle. Meidän mökin pihalta oli siis mukava seurata touhua niiden ympärillä. Varmaan jostakin tällaisesta tilanteesta heräsi pienen pojan päähän ajatus kokeilla postin toimintaa.


Vakituiseen päiväohjelmaani kuului kunnantoimistossa käynti. Siellä olin erityisen kiinnostunut roskakorien sisällöstä. Varsinkin kirjanpitopuolen naisten pitkät laskukonenauhat olivat haluttuja; niistä sai mukavia liehuvia viirejä ja myöhemmin opin piirtelemään niihin sarjakuviakin. Laskukoneen nauhojen lisäksi roskiin oli heitetty paljon avattuja kirjekuoria. Keräsin niitä muutamia mukaani. Postimerkkejä niissä ei ollut, naiset leikkasivat ne talteen ja antoivat varmaan tutuille postimerkkeilijöille.


Jotkut kuoret olivat kuitenkin ehjiä, sillä niissä oli vain punainen frankkeerausleima postimaksun suorittamisesta. Keksin taitella laskukoneen nauhat kirjekuoriin sopiviksi nipuiksi, jotka sitten työnsin kuoriin. Sitten kävelin paksuiksi pakatut kuoret taskussa uutukaisen postitoimiston eteen ja pudotin kirjeet postilaatikkoon.


Postissa virkailijat varmaan huomasivat, että nämä kuoret olivat jo kerran heidän kauttaan kulkeneet, mutta eivät hämmästyneet, sillä kuorten useampikertainen käyttö oli tuohon pula-aikaan varsin tavallista. Mutta postimaksu olisi tietysti pitänyt maksaa uudestaan. Mikäli lähettäjä ei muistanut sitä tehdä, vietiin kirjeet vastaanottajalle ja vaadittiin maksu häneltä. Niinpä kunnantoimistoonkin kannettiin nuo minun kirjeeni ja tiukattiin maksua niistä.


Ehkä maksu suoritettiinkin, mutta kun kirjeet avattiin ja löydettiin niiden sisältä pelkkiä laskukoneen nauhoja, alettiin varmaan vähän ihmetellä. Eikä liene ollut kovin vaikeata keksiä, kuka oli tämän kaiken takana. Niinpä sainkin kohta isältäni kiellon lähettää kirjeitä kenellekään.


Pankintalo-postin rakennustyömaan aikana oli aloitettu toisenkin kerrostalon rakentaminen Vääksyyn. Itse asiassa kyseessä oli Vääksyn kolmas kerrostalo, sillä liikemies Katajainen oli jo ennen sotaa rakennuttanut Hotelliravintola Päijänteen talon Kirkonkyläntien risteykseen. Tämä kylän kolmannen kerrostalon työmaa pysyi minulle pitkään vieraana, sillä sitä tehtiin kanavavan itäpuolelle alueelle, joka oli 5-vuotiaalle vielä "terra incognito", vaikka hankkeen täytyi olla isälleni erittäin tuttu. Aivojeni sopukoista löytyy hämärä mielikuva, että olisin kerran ollut mukana, kun kävimme työmaata katsomassa. Varsinaisesti talo työntyy kuitenkin muistiini vasta muuton jälkeen.


Kunnantalo, kuten sitä pian alettiin vääksyläisten puheessa yleisesti kutsua, valmistui jouluksi 1951. Ensimmäiset asukkaat, talonmies Tuomas Kataja Padasjoelta perheineen, muuttivat sinne jo ennen joulua. Meidän perheemme saapui "joulujen välissä" eli ennen uutta vuotta, kuten jo olen kertonut. Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa muista asukkaista, mutta arvelen heidän muuttaneen vuodenvaihteessa.


Tavaramme tuotiin vanhalta mökiltä siis Peltomaan kuorma-autolla. Vääksyssä oli muistini mukaan tuolloin 3 kuorma-autoilijaa: Vuorisella oli Volvo, Peltomaalla Bedford ja Leinon "Suikalla" lienee ollut tuolloin vielä jokin englantilainen, sittemmin hän ryhtyi käyttämää Mersuja. Autoilijoiden lisäksi kylässä toimi kaksi hevosmiestä: Aidanjuuri ja Seppälä. Peltomaa selvisi varsinaisesta kyydistä helposti, mutta muuttomiehiltä irtosi varmaan hiki, ennen kuin kaikki tavaramme olivat kannettu hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Osa vielä sen yläpuolella olevaan vinttiin asti.

rantapolulla
Uuden kunnantalon rantapolulla. Takana rva Esti-Inari Puranen, keskellä Eero ja Marjatta sekä edessä Pekka. Kuva kunnanjohtaja Osmo Puranen 1952.

Talosta annettiin kunnansihteerin käyttöön 5 huoneen ja keittiön asunto ylimmästä kerroksesta länsipäästä. Tilaa oli aikaisempaan verrattuna todella runsaasti, eivätkä vanhat huonekalut riittäneet täyttämään sitä. Itse asiassa pääosa kalustosta hankittiin muuton yhteydessä uutena Lahden maankuuluista huonekalukaupoista. Vanhalta mökiltä tuotiin muistini mukaan vain heteka, isän työpöytä ja kirjakaappi, iso vaatekaappi sekä pari nojatuolia.

Asuntomme eteinen oli pitkä käytävä, joka johti rappukäytävän ovelta olohuoneeseen. Oikealla puolella heti oven suussa oli kiinteä naulakko. Sen ohi kuljettiin lastenkamariin. Kylpyhuone jäi siihen vasemmalle vastapäätä naulakkoa. Seuraava ovi eteisestä oikealle johti keittiöön. Keittiöstä puolestaan päästiin ruokasaliin, joka oli paljeovella erotettavissa olohuoneesta. Jos kääntyi heti ulko-ovelta vasemmalle, pääsi isän työhuoneeseen, jota nimitimme isänkamariksi. Toinen ovi vasemmalla vei puolestaan makuukamariin, jossa isä ja äiti nukkuivat.

Marjatta ja minä saimme käyttöömme oman pienen huoneen pohjoissivulta. Nimitimme huonetta lastenkamariksi. Sen tärkein kaluste oli kerrossänky, lisäksi sieltä löytyi Aku-Ankan ja Mikki-Hiiren kuvilla koristeltu vanerinen lasten kalusto: pöytä, pari istuinta ja keinutuoli. Huoneen nurkassa oli suuri puinen laatikko, "romulaatikko". Se oli tarkoitettu leikkikalujemme säilytyspaikaksi, useimmiten ne kuitenkin lojuivat lattialla levällään. Talon piirustuksissa huone oli merkitty palvelijan huoneeksi. Jonkin aikaa meillä olikin palvelija, joka nukkui kanssamme lastenkamarissa.

Lastenkamarin lähin ovi johti siis kylpyhuoneeseen. Sen seinät olivat puoliväliin valkeilla laatoilla kaakeloituja. Puolet tilasta vei amme, joka oli meille lapsille hyvin mieluisa vesileikkien paikka. Kerran sen käyttöön tuli kuitenkin muutaman päivän tauko. Oli saanut joululahjaksi postimerkkikansion ja isältä suuren pussillisen toimistoon tulleista kuorista leikattuja merkkejä. Laskin ammeeseen vettä ja kaadoin koko pussillisen kerralla likoamaan. Satojen merkkien levittely sanomalehtien päälle kuivamaan oli kuitenkin liian suuri urakka. Taistelin sen kanssa monena iltana, mutta silti taisivat viimeiset "mäskit" mennä roskiin.

Kylpyhuoneessa oli myös asunnon ainoa wc. Se oli hyvin jännittävä laitos: valkea posliinipönttö, jonka reunukset ja kansi olivat mustaa bakeliittia. Yläpuolella katonrajassa kyyhötti vaaleanvihreä valurauta-astia, jossa luki suurilla kirjaimilla TEHO. Astian päästä tuli esiin vipu, josta riippuvan ketjun päässä oli puinen vetonuppi. Kun nupista vetäisi ja päästi sitten irti, kuului Tehon sisältä ensin hirvittävä kolina ja sitten alhaalta pöntöstä mahtava kohina, kun kymmenen litraa vettä syöksyi sinne putkea pitkin huuhtelua suorittamaan.

Vessan vetäminen yöaikaan herätti takuulla koko porraskäytävän. Pienet lapset eivät tosin voineet syyllistyä tuollaisen häiriön aiheuttamiseen, sillä vetonuppi riippui sen verran korkealla, että me emme siihen ylettyneet. Paitsi tietysti nousemalla ammeen reunalle seisomaan. Se oli kuitenkin usein märkä ja liukas, joten moinen akrobatia oli ankarasti kielletty. Meidän piti siis huutaa: "Äiti, vessa vetämään!"

Vessan jälkeen seuraava oli oikealla vei keittiöön. Se oli ovelta ikkunaan pitkänomainen huone. Heti ovesta vasemmalle oli jonkinlainen työtaso sekä sen ylä- ja alapuolella kaapistot ja laatikostot. Suunnittelija oli kai ajatellut tasoa käytettävän mm. leipomiseen. Sen jatkona oleva ruokasalin ovi oli meidän käytössä kuitenkin jatkuvasti auki ja esti siis ikkunasta tulevan valon pääsyn tasolle, joten siitä muodostui monenlaisten pikkutavaroitten säilytyspaikka.

Ruokasalin oven jälkeen oli ulkoseinään saakka tyhjää tilaa. Siihen sijoitimme keittiön pöydän tuoleineen. Niitä käytettiin arkipäivisin ruokailuun. Pöydän taakse nurkkaan laitoimme lattialla seisovan suuren Elektrolux-jääkaapin. Se oli vastuskaappi ja vei tavattomasti sähköä, silti sitä käytettiin talvellakin, vaikka ikkunan toisella puolella sitä vastassa oli kiinteä kylmäkaappi. Se tarkoitti ulkoseinässä kiinni olevaan komeroa, johon johti noin 5-senttiset reiät ulkoa. Jos kovilla pakkasilla unohti tukkia reiät ja laittoi illalla kaapin oven kiinni, löytyi hyllyiltä aamulla halki jäätyneitä mehupulloja.

Kylmäkaapista ovelle päin oli ensin tiskipöytä kuivauskaappeineen sekä alakaappeineen ja sitten AEG-sähköhella. Se oli jaloilla seisova malli, johon kuului matala uuni ja neljä keittolevyä. Sähköuunin käyttö tuntui äidistä ensin mahdottomalta. Opimmekin varomaan keittiöön menemistä, jos tiesimme äidin siellä uunin kanssa jotain puuhailevan. Pian uuni ja äiti kuitenkin tottuivat toisiinsa ja kylläpä silloin oli mukava lauantaisin tulla koulusta tuoreelle pullalle tuoksuvaan kotiin. Varsinkin kun illalla saunan jälkeen oli vielä luvassa herkullinen uunipuuro.

Keittolevyjen tehosta on jäänyt mieleeni eräs muistikuva. Noihin aikoihin oli tullut markkinoille ns. painekattiloita, eräänlaisia patoja, joissa oli tiiviisti suljettava ja lukittava kansi. Ruokien piti kuulemma kypsyä paineen alla nopeammin, ja varmaan mainokset väittivät niistä tulevan maukkaampiakin. Meillekin oli hankittu tuollainen painekattila. Muistini mukaan äiti oli tuolla kertaa töissä ja kotiapulaisemme saanut käskyn laittaa uudella painekattilalla jotakin keittoa. Ainekset pantiin siis pataan, kansi tiukasti kiinni ja levy kuumenemaan.

Tuollainen umpinainen keittoastia saataisi helposti räjähtää, ellei siinä olisi jonkinlaista varoventtiiliä liikojen paineitten pois laskemista varten. Meidänkin kattilan kannessa oli keskellä putki, jonka päähän asetettiin painava punnuksen muotoinen ontto metallikappale. Paineen noustua tarpeeksi korkealle se alkoi hyppiä ja pihistä laskien liiat höyryt pois. Keittelyn aikana sain päähäni tutkia tuota tärisevää kappaletta tarkemmin. Jotenkin sain keinoteltua kuuman punnuksen putken päästä pois.

Seuraukset olivat katastrofaaliset: putkesta alkoi suihkuta kovalla paineella kuumaa keittoa. Onneksi tajusin juosta kauemmaksi, silla kattilan sisältö suihkusi kattoon asti ja alkoi sitten vielä tulikuumana tipahdella hellalle ja sen ympärille. Tapahtuman seurauksia en muista, mutta melko varmasti meillä ei sinä päivänä keittoa syötykään.

Hellan vieressä oli vielä siivouskaappi. Sen jälkeen oli noin 1½ metriä sileätä seinää - sen takana oli wc ja kylpyamme - ennen keittiön ovea. Siivouskaapin sisällöstä en ole aivan varma: oliko meillä heti alusta alkaen pölynimuri vai ei? Jonkin ajan kuluttua sellainen kuitenkin meille ilmestyi. Sen malli oli vähän samanlainen kuin nykyajan rikkaimureiden. Imukoneisto oli liitetty suoraan suulakeputken jatkoksi. Se oli suuri ruskea pönttö ja painoi melkoisesti. Imuroiminen oli raskasta, kun tuota painavaa möykkyä piti raahata käsissä koko ajan. Suuremmissa siivouksissa äiti vielä imuroinnin jälkeen luuttusi lattiat.

kalmarin-rannassa-1956
Kalmarin rannassa. Markku Katajalla uimarengas kaulassa, edessä Pekka Puranen, oikealla kirjoittaja Eero Puranen. Kuva Osmo Puranen 1956.

Kaikkein jännittävin laite keittiössämme oli kuitenkin "pörisijä". Se oli seinällä ovipielessä. Ruskea laatikko, jossa oli pieniä ikkunoita. Ne olivat yleensä tyhjiä, mutta kun jossakin huoneessa painettiin ruskeata nappia, alkoi laatikko pöristä ja huoneen numero tipahti alas omaan ikkunaansa. Huoneistoon oli siis asennettu samanlainen soittokellosysteemi kuin ravintoloiden kabinetteihin.

Suunnittelija oli varmaan ajatellut asukkaiden olevan niin hienoa herrasväkeä, että heillä olisi palvelija jatkuvasti keittiössä päivystämässä, milloin emäntä tahtoisi aamukahvinsa vuoteeseen taikka isäntä kamariinsa lisää totivettä skruuviporukalleen. Niin hienoa joukkoa me emme olleet, tuskin sellaista asui koko talosta. Laitteelle löytyi käyttöä vain lasten leikeissä: kun vanhempia ei ollut paikalla, juoksimme huoneesta toiseen painelemassa nappia ja yksi istui keittiössä tarkkailemassa, mikä numero tipahti.

Keittiön sivuovesta pääsi suoraan ruokasaliin. Sen suuri ikkuna tarjosi näkymän pohjoiseen kansakoulun tontille. Ikkunan alla oli pirttikalusto-tyyppinen pöytä penkkeineen. Siinä söimme yhteiset ateriat ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Muistan myös, että isä ja äiti joivat sen ääressä sekä aamu- että päiväkahvit. Niitä ei siis yleensä nautittu keittiössä.

Muita ruokasalin kalusteita olivat kaksikerroksinen nurkkakaappi, vaatekaappi ja senkki. Vaatekaappi oli kaksiovinen ruskeaksi petsattu kaappi, joka oli ollut meillä jo vanhalla mökillä. Toisen oven takana oli hengarikaappi housuille ja muille pitkille vaatteille, toisen takana hyllyt alusvaatteille, sukille yms.

Niistä muistan aina, että tuohon aikaan pojatkin käyttivät sukkanauhaliivejä. Ne olivat kuitenkin aivan toisennäköiset kuin nykyiset naisten hepenet. Liivit olivat itse asiassa pitkä hihaton paita, joka oli tehty paksusta vaaleanpunaisesta flanellista. Sen alareunasta, lonkkien kohdalta lähtivät sukkanuhat, jotka napitettiin pitkiin villasukkiin. Kesällä näitä ripustusvarusteita ei onneksi tarvinnut käyttää.

Nurkkakaappi ja senkki oli maalattu samanvärisiksi kuin pöytä ja penkit eli sinivihreiksi. Ilmeisesti ne olivatkin samaa kalustekokonaisuutta. Nurkkakaapin yläosaa äiti käytti lääkekaappina. Alaosassa oli muistaakseni sekalaista kangastavaraa.

Talvisin kaapin päällä lepuutettiin amarylliksiä ja muita kevättä odottavia sipulikasveja. Se oli kai tarpeeksi pimeä ja - pohjoista ulkoseinää vastassa - viileäkin paikka. Senkin laatikoissa ja kaapeissa säilytettiin parempia ruokailuvälineitä ja astiastoja. Lisäksi yhdessä kaapissa pidettiin liinavaatteita.

Senkki on varmaan nykyään melko harvinainen kaluste ja sananakin monille vieras. Tuolloin se oli kuitenkin yleisesti käytössä. Muistan, kuinka yhteiskoulussa lehtori Olavi Etelä kerran fysiikan tunnilla opetti meille optiikkaa ja linssiyhtälöä. Hän selitti, miten polttopistettä lähestyvän kohteen kuva siirtyy aina vain kauemmas ja polttopisteessä se on siirtynyt suorastaan äärettömän kauas.

Värittääkseen esitystään hiljaisena kuuntelevalle luokalle Etelä jatkoi liioitellen: "ja vielä senkin taakse!" Minä seurasin opetusta etupulpetissa - pienikokoinen kun olen - ja mutisin puoliääneen: "Mitä se siellä senkin takana tekee?" En muista uskalsivatko luokkatoverit lähipulpeteissa hörähtää, mutta ainakin "Nekulla" näytti olevan suuria vaikeuksia pitää tavallista totista ilmettä naamallaan.

Ruokasalin ja olohuoneen välissä ei ollut varsinaista seinää, vaan iso paljeovi, joka riippui katosta. "Palkeet" olivat jotakin kovaa ruskeaa huopaa. Ne työnnettiin kasaan toinen puoli talon päätyseinää vasten ja toinen puoli keittiön seinää vasten. Keskellä osat tapasivat toisensa ja ne voitiin lukita siihen asentoon yhtenäiseksi seinäksi. Meidän käytössä näin ei tehty juuri koskaan, vaan keittiön puoleinen osa oli aina auki. Toinen puoli taas oli seinästä ulosvedettynä, koska se peitti ruokasalin vaatekaapin paljaan takaseinän.

Olohuoneen puolella ulos vedettyä paljeovea vastassa oli kangaspäällysteinen sohva. Sen takana "haitariovella" kiipeili joku köynöskasvi, muratti tai kissus. Sohvan edessä matolla oli pyöreäkulmainen matala pöytä. Se oli yleensä aina täynnä lehtiä.

Meillä oli jatkuvasti luettavissa ainakin neljä sanomalehteä: Uusi Suomi, Lahti, Etelä-Suomen Sanomat ja Vapaa Sana eli sittemmin Kansan Uutiset. Näistä ymmärtääkseni vain Uusi Suomi oli itse tilattu, mikä saattoi johtua siitä, että isoäitini oli toiminut sen asiamiehenä. Hän oli saanut siitä palkinnoksi teräslusikoita, joihin oli kaiverrettu U.S.

Muut lehdet tulivat oikeastaan Asikkalan kunnalle, koska ne olivat valtuuston päättämiä ilmoituslehtiä. Kun niitä ei kunnantoimistossa kukaan joutanut lukemaan, kannettiin ne talon toiseen päähän kunnansihteerin asuntoon. Isä niitä ahkerasti lukikin - Vapaata Sanaa ehkä lukuun ottamatta.

Jälkeenpäin olen havainnut, mikä onni tämä oli meille lapsille. Lehtiä katselemalla opimme kirjaimet ja lukutaidon alkeet jo ennen kansakouluun menoa. Sitten myöhemmin havaitsimme, miten erilailla Uusi Suomi ja Kansan Uutiset kirjoittivat samasta tapahtumasta. Opimme kriittisiksi lukijoiksi. Tietysti lukutaito kehittyi sujuvaksi ja maailmanmenon seuraamisesta tuli jokapäiväinen tapa.

Sohvapöydän takana päätyseinässä oli ikkuna. Se oli samanlainen kuin melkein kaikki talon ikkunat: iso, lähes neliönmuotoinen ruutu ja toisessa sivussa kapea, koko ikkunan korkuinen tuuletusikkuna. Ainoastaan ruokasalissa tuuletusikkunat olivat kahta puolta isoa ruutua.

Tätä sohvapöydän takaista tuuletusikkunaa ei käytetty juuri koskaan. Muistan kuitenkin, että kerran joulupäivänä isä heitti siitä tupakka-askin alhaalla lumitöissä olleelle talonmies Katajalle. Ikkunan alla oli äidin ompelupalli. Se oli pyöreä, kankaalla verhoiltu puinen kannellinen "pönttö". Me lapset käytimme sitä istuimena radiota kuunnellessa, mutta päätarkoitus sillä oli toimia äidin sukankudinten ja parsimustöiden säilytyspaikkana. Ompelupallin lähellä, ikkunan vieressä seisoi jalkalamppu.

Aluksi siinä oli vanhalta mökiltä tuotu lamppu, jonka jalka oli sorvattu puusta pyöreämuotoiseksi spiraaliksi. Kun sen päässä olevan paperivarjostimen asentoa jatkuvasti muuteltiin, murtuivat johdon eristeet lopulta, lampun kaula alkoi rätistä ja kärytä. Niinpä tilalle ostettiin Iskusta uusi muodikas metallijalkainen lamppu. Se oli kaksihaarainen, taivutettavien haarojen päissä valkeat maitolasiset avoimet "kuupat".

Seuraavaksi talon päätyseinällä oli pienen pöydän päällä radio. Muistini mukaan sekin aluksi aluksi vanhalta mökiltä tuotu tumma Telefunken. Ula-lähetysten alettua tilalle hankittiin sitten uusi vaaleampi Philips. Nykyajan pieniin transistorikojeisiin tottuneet ihmisen on varmaan vaikea tajuta, kuinka paljon tilaa tuolloiset putkiradiot vievät. Kuoren mitat olivat suuruusluokkaa 60cm x 30cm x 40cm. Yläosa laatikon etuseinästä oli verhoiltu harvahkolla kankaalla, jonka takana toisessa laidassa sijaitsi kovaääninen.

Toisessa yläkulmassa oli jännittävä "silmä". Sen vihreärakoinen valo laajeni ja supistui sen mukaan, kuinka hyvin kohdalleen jokin asema oli viritetty. Alaosassa oli asemataulukko. Siitä löytyi kaukaisten kaupunkien nimiä, sellaisia kuin Bratislava, Hilversum, Moskova, Motala ja Praha. Myöhemmin opin, että kevyttä musiikkia kannatti kuunnella varsinkin Luxenburgin kohdalta.

Tuohon aikaan radiota ei pidetty päällä jatkuvasti vaan harkiten. Se pantiin auki aamuhartauden alkaessa, mutta suljettiin sitten taas aamu-uutisten mentyä. Puolenpäivän aikaan kuunneltiin Turun tuomiokirkon kellonlyönnit ja päivän mietelauseet, ehkä radio sai silloin olla auki STT:n uutisiin asti kello 13. Sitten se taas pantiin kiinni.

Iltapäivisin ei ohjelmaan aina ollutkaan, "toosasta" kuului vain yksitoikkoista taukomerkkiä: PIM, POM, POMMM. Toisinaan taas oli aivan hiljaista, kun oli joku mittaustauko. Torstaisin radio avattiin illalla kello 18, koska silloin tuli Markus-Sedän Lastentunti.

Uutisten ja iltahartauden jälkeen radio yleensä suljettiin. Äiti saattoi kuitenkin joskus seurata maanantai-iltaisin lähetettyjä kuunnelmia. Sunnuntaisin tietysti, jos oltiin kotona, kuunneltiin radiosta jumalanpalvelus.


Eero Puranen


Kirjoitus julkaistu sivustolla 1.4.2011.